Yhtäkkiä tuli
taas sellainen päivä, että vatsassa oli kumma möykky ja kyyneleet tulivat kuin
hädästä tai itsestään. Ei kai tarvitse sanoa kuin taikasanat ”nyt on hyvä”,
niin heti on jo huonompi. Väliin mietin, pitäisikö lakata kokonaan kirjoittamasta,
koska aina kun hämmentelee seisovia vesiä, pintaan nousee mutaakin ja hetkessä
tyyni on sameaa ja joskus myrskyisääkin.
Tänään posti toi
tärkeän päätöksen, suuria sanoja vaikka ihan tavallisessa valkoisessa
kirjekuoressa. Olen odottanut, toivonut ja pelännyt tätä päivää yli kuusi
vuotta, mutta vielä en edes aavista, mitä kaikkea se oikeasti tarkoittaa. Ainakin
lisäpaloja tähän nytkin jo aika mutkikkaaseen elämän palapeliin.
Kaipaan
yksinkertaisia, mutkattomia asioita. Varmuutta edes jostain. Ja yhtä aikaa
toivon, etten omistaisi kuin rinkan, jonka voin nostaa selkään milloin huvittaa,
lähteä minne huvittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti