ihmeen kepeää

Elämä on ihmeen kepeää, huoletonta. Olen ollut rauhassa, rohjennut paljon asioita, ahkeroinut ja istunut junissa. Ollut pelkäämättä tulevaa, vaikka se on taas niin epävarmaa ja muutaman kuukauden päähän vielä näen, mutta sitten en enää mitään. Sen jälkeen kaikki on yhtä suurta kysymystä, mutta jotenkin minä luotan siihen, että joku ottaa kiinni jos sitten hyppäänkin.

Koko ajan enemmän mietin toisia kaupunkeja, toisenlaisia elämiä ja niitä ihmisiä, jotka kuuluvat sinne. Pitkästä aikaa jaksan tehdä jotain tällekin, tehdä jotain että se muuttuisi, menisi eteenpäin, tulisi omemmaksi.

Välillä minussa pilkahtaa pelko ja suru. Niin kuin torstaina, kun melkein täydellisen alkuviikon ja kivuttoman työpäivän jälkeen lähdin kotoa kiireellä ja tohkeissani, unohdin puolet siitä mitä olisin tarvinnut ja kaaduin kirkonmäessä päistikkaa jäiseen asfalttiin. Polveen tuli mandariinin kokoinen mustelma, olkaan ja kyynärvarteen venähtymät mutta suurempi kolhu johonkin sisälle.

Teatterin lavalla en taaskaan uskaltanut, osannut, tiennyt mitä tehdä. Arastelin uutta ja olin kylmä ja kova vaikka aina helpommalla pääsee jos on avoin ja lempeä. Kotiovella tuli itku, sekin pitkästä aikaa.

Näen kaiken sen kuin ulkoa päin, ulkopuolisena. Tarkkailen. Huomaan, missä menen vikaan ja tiedän, mitä pitäisi tehdä, että olisi helpompaa, minulla ja muilla. Mutta silti käperryn, pidän panssarit lujina, piikit terävinä.

Useimpina hetkinä olen kuitenkin ollut ovet ja ikkunat auki, hymy herkässä, iloa ja kujeita täynnä. Tehnyt uutta, uskaltanut montaa ja rakennellut hulluja, hupsuja suunnitelmia.