.

Päiväkausia olen tuijottanut puolityhjää paperia. Keskeneräisten lauseiden häntiä, kolmen pisteen rykelmiä. Näen, mitkä kiemuraiset ajatukset kaipaavat karsijaa tai missä ajatus katkeaa kokonaan mutta en osaa tehdä mitään muuta kuin tuijottaa.

Ilo pirskahtelee ylimmilleen pitkin aamuöitä ja kellun kuin keveässä unessa. Sitten aurinko menee yhtäkkiä pilveen ja putoan rysähtäen sinne syvään, mustaan kuiluun josta ylös kapuaminen on kerta kerralta vaivalloisempaa. Iloon tahtoisin unohtua, suru painaa raskaana peittona kun makaan hiirenhiljaa sängyllä ja odotan, että maailma ja aikataulut liukuvat pois.

Mitä silloin voi sanoa? Tänään olen taas sillä tavalla hullu, etten jaksa. Tänään minulla ei ole ääntä, ei ensimmäistä lausetta, ei sanan sanaa.

Kirjoitan kymmeniä listoja, joihin lasken allekkain kaikki tehtävät, lepotauot ja kahvikupilliset. Yläkulmaan piirrän päivämäärän, alareunaan nimikirjaimet. Tuijotan listoja tyhjin silmin – ne ovat kaikki, mitä saan aikaan. 

En tiedä, onko minun ääneni kadonnut vai venytänkö vain rajoja. Katson, kuinka mitään ei tapahdu, vaikka antaisin kaiken olla.