Sinä olet sillä
tavalla erityislaatuinen ihminen, että sinä et anna persoonastasi mitään,
terapeutti sanoi.
Sitten se istui
hiljaa ja katseli minua, kuulosteli, odotti. Että minä alkaisin puhua.
Ihmisistä, tunteista, jostain muusta kuin ainaisista projekteista. Siitä, mikä
on henkilökohtaista.
Se tuntui
samalta kuin silmälääkärissä muutama vuosi sitten. Lääkäri melkein huusi
minulle: Avaa silmäsi! Avaa silmäsi kokonaan auki, ei noin voi kukaan katsoa.
Ei noin voi nähdä.
Minä yritin venyttää
silmäluomia ammolleen ja vastasin itku kurkussa, etten osaa muutenkaan. Jos on 25 vuotta
katsonut näin, miten yhtäkkiä osaisi toisin.
4 kommenttia:
Kyllä se siitä vähitellen. Uusia asioita oppii ja maailma todellakin muuttuu. Tsemppiä. :)
Voi, hieno tyttö, sinä olet persoona!
jaix
Hei Riikka,
Olet kertonut että menetit isäsi. Minäkin menetin omani jo 17-vuotiaana. Minua helpotti hieman se, kun minun terapeuttini sanoi, että isäni varmasti haluaisi minun olevan onnellinen. Sinunkin isäsi haluaisi varmasti, että sinä olisit onnellinen. Ei suoritusten kautta, vaan että aina muistaisit kuinka mukava,ihana, arvokas ja ainutlaatuinen olet sellaisenaan.
Susanna
kiitos, olette ihanat. olen vähän hukassa nyt kaiken aikaa, ja sanatkin on.
Lähetä kommentti