cotton candy

mä tykkään joistain ihmisistä niin paljon että se on ihan liikaa
mä tuhrin taas mun kynsilakat
mä en jaksa vaihtaa lakanoita vaikka sotkin niihin ruokaa
mä en jaksa tiskata vaikka astiat haisee jo
mä en jaksa värjätä mun tukkaa
mä haluaisin pelata twisteriä jonkun kauniin pojan kanssa
mä haluaisin että joku etsisi mulle ranskasta kodin koska en itse uskalla löytää sitä
mä en haluaisi olla yhtään surullinen ilman syytä
mä haluaisin nukkua pitkään huomenna
mä haluaisin et kaikki järjestyy

mä tykkään joskus, ihan liikaa.

se tyttö vol. 3

enkä minä koskaan ollut
se tyttö

jota kaivataan
jota ajatellaan
joka on unohtumaton
johon ihastutaan
joka huomataan
joka jää mieleen
jonka kohdalla pysähdytään
jonka ohi ei kävellä
jota katsotaan kaksi kertaa.

väitä, että oon ainutkertainen, niin, että uskon sen

Aika juoksee. Päivät lentävät ohi ja nyt on taas sunnuntai ja myöhä ilta jo, ensi viikolla on töitä yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi päivää ja sitten on taas sunnuntai ja uusi maanantai ja kuusi päivää töitä. Vuodet rientävät, veli on jo kolmekymmentä. Sitten on ihmisiä, jotka olen tuntenut kauemmin kuin kaksikymmentä vuotta ja muistan sen alusta asti silti.

Välillä tuntuu, että ihmiset vain kulkevat toistensa ohi, eivätkä ehdi uskalla halua tajua pysähtyä. Aina tulee uusia ja uusia eikä koskaan jäädä paikalleen liian pitkäksi aikaa. Jos joskus liikaa muistankin, juon vielä yhden, niin muistan taas paljon huonommin.

Mutta välillä, ihan vahingossa, jäämme toisiimme kiinni. Mieleen liian moneksi päiväksi kuukaudeksi vuodeksi.

Vanha työkaverini soitti minulle. Sanoi miettineensä tammikuusta, tai melkein viime keväästä asti jo, miksi meillä on niin huonot välit. Itse en ole uhrannut asialle paria ajatusta enempää. Eihän me koskaan edes nähdä, eihän me olla toistemme ihmisiä. Kun tulee tarpeeksi vanhaksi, tajuaa, ettei kaikkien kanssa voi olla kaveri. Ei jaksa. Ei tarvitse jaksaa. Vai onko se sittenkin kyynisyyttä? Kylmyyttä?

Lapsuusystävä vuosikymmenten takaa avautui humalassa: ”mä olin ihastunut suhun silloin kun mä olin pieni. ja sä vielä vähän pienempi”. Aikuiseksi kasvanut naapurinpoika, pienten lasten isä jo.

Mitä jos olisikin päättänyt pysähtyä joskus aiemmin? Tai kääntyä jostain toisesta risteyksestä? Uskaltanut avata silmänsä. Kuinka monta ihmistä ehtii mennä ohi, vahingossa, ihan huomaamatta?

my eyes are burning

Minä haluaisin olla häikäisevä. Sellainen säteilevä nainen, joka valaisee koko huoneen hymyllään. Joka keksii aina oikeat sanat.

Haluaisin olla sellainen huoliteltu nainen. Tyylikäs ja rento ja tilanteenmukainen. Laiha ja paksutukkainen. Hauska ja nokkela olematta kuitenkaan piikikäs. Ystävällinen muttei liian kiltti. Rohkea ja itsevarma, mutta sopivasti nöyrä. Tarpeeksi aikuinen. Tasapainoinen. Kokonainen.

Sen sijaan minulla on sellainen tukka, joka ei ole suora eikä kihara ja se on aina sotkussa. Minä saan stressifinnejä. En osaa istua oikein. Palan auringossa. Eksyn helposti. Syön hitaasti. Sotken paikat ja hukkaan tavaroita. Tilaan Hesarin, mutten jaksa koskaan lukea sitä. Näen päiväunia työkavereista. En jaksa meikata tarpeeksi. Puen aina tennarit korkokenkien sijaan. Tuhlaan kaikki rahat mutten koskaan muista maksaa laskuja. Itken lähijunissa. Syön aamupalaksi vain kahvia ja suklaata. Olen joskus kateellinen, vaikka väitän etten olekaan. En sano suoraan. En jaksa pedata sänkyä. En jaksa soittaa äidille. Ihastun liian helposti ja unohdan vielä helpommin. Nauran liian kovaa. Puhun toisten puolesta. Olen itsekäs. Haluan paeta. Luen huonoja kirjoja hyvien sijaan enkä tunnista yhtään näyttelijää. Tapan kaikki huonekasvit ja parvekekukat. Suutun jos minua ei kuunnella. Ikävöin kuolleita. Pidän liian lyhyitä hameita. Laiskottelen joskus. En koskaan vastaa puhelimeen. En osaa päättää. Valvon liikaa ja herään liian myöhään. Piilotan roskapussit parvekkeelle. Hymyilen kaikille lapsille. Saan naururyppyjä. Heitän pois ruokaa. Ajan ylinopeutta. En maksa tv-lupamaksua. Hikoilen. Lintsaan luennoilta. En osaa sanoa ei. Syön sängyssä. Inhoan joulua ja huvipuistoja. Haikailen menneitä. Syytän menneitä. Pelkään helposti. Juon liikaa. Loukkaannun tyhjästä. En keksi enempää.

Vaikka juuri ne epätäydellisyydet tekevät ihmisistä aitoja, inhimillisiä. Ainutkertaisia. Ja kiinnostavia. Ne pienet murtumakohdat ja katkokset. Ne ovat kuin kiipeilyseinän kielekkeitä tai ongenkoukkuja; vain niihin voi tarttua. Sellaiseen täydelliseen pintaan, teflonisen sileään ei tartu mikään. Siihen ei jää jälkiä.

Mutta joskus minä haluaisin olla sellainen, virheetön ja muovinen. Niin ettei kukaan voisi tarttua minuun. Ettei kukaan voisi tehdä minuun säröjä. Minä haluaisin olla koskematon. Täydellinen. Ehjä.

puuton oksa

Kuinka kovaksi, kuinka aikuiseksi, kuinka vahvaksi sitä on kasvettava? Kuinka monta vuotta siihen menee? Kuinka kauan kestää, että viimeinenkin herkkä ja kipeä paikka on tilkitty tai viimeisetkin haavat arpeutuneet? Kuinka kauan, kuinka paljon pitää taistella? Ja kuka jaksaa?

Kuinka monta kertaa jaksaa olla se, joka valitaan joukkueeseen viimeiseksi? Se takarivin tyttö, takapihan tyttö, jonka prinsessavuoro ei koskaan tule. Se, joka menee lukkojen taakse vessaan itkemään, kun pieninkin, typerinkin epäreiluus on liikaa. Päivähoidossa, yläasteella, työpaikalla.

Tai kuinka varmaksi pitää kasvaa, että uskoo ja tajuaa ja uskaltaa ajatella, ettei sillä ole mitään väliä.

sunnuntaiaamu tai ehkä jo iltapäivä

Helsinki on sellainen iso kaupunki, jonka keskellä voi yhtäkkiä olla metsässä tai missä vain. Kaupungin keskellä on iso puisto ja siellä puistossa on sellainen maja, jonka lähellä pauhaa koski ja jossa voi sunnuntaisin juoda aamukahvia ja syödä mustikkapiirakkaa.

Kun kahvi on juotu, kävellään kosken rantaa. Vahingossa huomaan, että tunnistan melkein kaikki kukat ja puut vielä ihan niin kuin lapsena. Eikä se haittaa, etten tunnista lintuja ja kaloja, koska minä tunnistan kaikki ne kukat ja puut.

Isolla niityllä teen vielä kolmekymmentä kärrynpyörää ja toivon, että aurinko antaisi lisää pisamia.

yhdet läksiäiset

jäähyväiset ovat haikeita
vaikka olen ollut poissa vasta
yhden viikon
ja kaksi päivää
enkä ole vielä
edes minnekään mennyt
irtoaminen on jo alkanut

en enää ymmärrä
kaikkia vitsejä
en enää ihan kokonaan muista
millaista se on
kun kassa ei toimi
kun kaikki on loppu
kun asiakkaat ovat ilkeitä
ja silti takahuoneessa aina naurattaa

tai jos ei naurata
saa paiskoa ovia
eikä ketään haittaa
joku ehkä
kysyy vielä
mikä on?

vaikka ne ovat kaikki
erilaisia
eri ikäisiä
ja kadulla
ohi kävellessä
en kiinnittäisi niihin
mitään huomiota

niistä on tullut minun ystäviäni
nuorista ja vanhoista
niistäkin, joista muuten
ei tulisi
ne tietävät minusta asioita
joita kukaan muu
ei ehkä tiedä
ja ne saavat minut nauramaan

läksiäisillallisella
sain jäähyväislahjaksi
lupauksen kirjasta
(vaikka sitä ei ensin
meinannut kukaan muistaa)
ja nipun runoja
yhdessä niistä
luki vain tämä:

”Sais yöllä syyä
päivällä naia
ja aamulla nukkua.”
- Eeva Kilpi

minun blogissani
voisi kuulemma olla teksti
jossa lukisi vain
nuo sanat

niin voisi
niin hyvin
te minut tunnette

nyt on kuitenkin enemmän.