art, ctrl, del

les fleurs de sa robe s’éparpillent partout dans le jardin

Aamulla metro oli tapetoitu ranskankielisillä lauseilla. Onnellisilla, haaveilevilla, mietteliäillä huomioilla ja huudahduksilla. Hyvä aamu, Pariisin-kotoisa olo.

Ikkunassa luki: Profite de la vie ! Aioin, vaikka kukaan muu ei huomannut. Päät painuneina ne välttivät katsomasta, minua ja sanoja.

elämä maistuu just nyt tältä, vaahtokarkilta

rakkauspastilleja

en enää muista kumpaan

puoleen sängystä käyn

jos saan nukahtaa

jonkun syliin

aistit tylsinä mut hampaat veressä

Aamulla olin varma, että sekoan. Joskus tulee sellainen olo: aistit ovat liian terävinä, havaintoja tulee liikaa. Kaikki pitäisi ehtiä rekisteröidä (siis huomata ja selittää itselleen, niin kuin teen jos kuljen vaikka kaupungilla) ja kun ei ehdi, alkaa ahdistaa. Silmissä vilisee ja päässä kohisee. Sekoaa, hajoaa.

Aamulla olin varma, että sekoan. Onnellinen, otollinen hetki, tavallaan, koska olin matkalla psykiatrin luokse. Olen minä sentään sellainen järjestelmällinen tyttö; jos on pakko seota, niin mieluiten sitten psykiatrin luona.

Töölössä vilkaisin ohimennen jugurttijäätelöbaarin ikkunaa. Olen aina tahtonut mennä sinne, mutta olen ollut väärään aikaan paikalla. Tai sitten ujostellut. Viimeksi käväisin jo ovella, mutta paikka ei ollut vielä avannut enkä saanut jäätelöä, vain muutaman aurinkoisen, vieraskielisen sanan.

Tänään ikkunassa oli lappu: Suljettu toistaiseksi. Kiviportaalla oli kymmenkunta hautakynttilää ja tummanpunainen syklaami.

Sekoaminen loppui, aistit tylsyivät. Askel katkesi, pysähdyin sekunniksi ja jatkoin sitten taas matkaani niin kuin joku normaali.  

Psykiatri ei kysynyt mitään sekoamisesta, enkä minä kertonut. Aluksi ja lopuksi se kätteli minua ja kun kättelee sitä, tuntuu kuin kättelisi pelkkää tyhjää lapasta.

juoksevat päivät

Olen ajatellut kirjoittaa siitä, miten yhtenä päivänä olin sellainen tyttö, joka viiletti ympäri kaupunkia sillä poikien polkupyörällä, Hiawatha-saappaisiin ja äidin vanhaan ponchoon pukeutuneena. Toisena päivänä olin se tyttö, joka pukee vihreän maihinnousutakin ja haluaa pelastaa koko maailman. Se tyttö, joka ihastuu jokaiseen maailman nappisilmäiseen mieheen. Se tyttö, joka tahtoisi ottaa syliin jokaisen lastenkotipojan ja sanoa, että sinä kelpaat. Se aatteen puolesta palavasilmäinen tai se näkymätön, sivustakatsova.

Mutta päivät juoksevat ohi. Tänään unohdin syödäkin.

tahtoisin muistaa tällaiset päivät, kepeät ja säkenöivät

Merkitä muistiin, että sitten aallonpohjissa en heittäisi kaikkea toivoa.

Perjantai töissä oli kamala päivä. Yhtäkkiä, yhdellä kertaa, liikaa uutta. Pieniä, viheliäisiä asioita, jotka saivat minun autistisuuteen taipuvaisen mieleni raiteiltaan liian helposti ja vaivatta. Yksi tappelu, jossa yksi suomalainen katsoi asiakseen toivottaa toiselle hyvää matkaa kotimaahansa, vain ihonvärin tai jonkin sellaisen mitättömän pikkuseikan vuoksi. Not on my watch, ajattelin. Yksi soitto vartijoille, mutta silti: vapisevat kädet, tärisevä ääni. Päivän päätteeksi taas vähän haukkuja, setvimistä ja välienselvittelyä.

Mutta sitten, hankalien sanojen alta löytyi taas se ihminen (eikä pelkkä työkaveri), josta pidän. Toinen tarjosi lohdutukseksi suklaakeksin. Ajoin metrolla myöhäiselle lounaalle kaupunkiin, sallin itselleni lasillisen turhuutta ja jälkiruoaksi minttutoffeekuutioita, joita isi aina toi Porvoosta. Vähän vaeltelua Akateemisessa kirjakaupassa.

Maailman herttaisimpia, suloisimpia sanoja karhunkaltaiselta pojalta, jota vielä torstai-iltana kirosin, noiduin ja manasin manaamasta päästyäni. Teatterin lavalla yksi nappisilmäinen rokkitähtipoika, yksi Super Janne ja rakkautta niin paljon, että vieläkin on sisällä lämmin ja pörröinen olo.

Lauantaina istuin taas teatterisalin hämärässä, ruotsalaisen teatterin salissa joka oli pieni ja kaunis ja melkein kuin Pariisin Madeleine. Shakespearea sikin sokin ruotsiksi ja englanniksi, kauniita ruotsalaismummoja helminauhoissa ja satiinileningeissä. Illalla työpaikan tiimipalaverissa minä olin ainoa, jolta ei kysytty: Oletko viihtynyt? mutta kutsuttiin kuitenkin leidiksi ja älyköksi. Panimobaarin naistenvessassa suoria ja kuumeisia sanoja sielunsiskoudesta ja samankaltaisesta hulluudestamme. Usutin toiset yökerhoon ja kävelin itse sillan yli turvaan, sateisen kaupungin poikki Ruger Haueria korvissa.

Tänään sain yhdeltä parhaalta tytöltä kutsun juhliin, joissa syödään raclettea ja juodaan samppanjaa. Yhden kivan pojan kanssa suunnittelin kantarellipyttipannukestejä. Hakaniemen markkinoilla puhuin ranskaa kauniin, lävistetyn miehen kanssa. Tyhjissä väleissä olen lukenut Westön Leijoja ja laulanut Evan & Manun mukana yksinäisistä pojista ja menneistä vuosista.

Illalla Universumin pukuhuoneessa seurasin suu auki ja silmät ympyriäisinä, uskaltamatta melkein hengittääkään, kun Tuominen ja Uusivirta esittivät Linkolan ja Nylénin julmia, kylmiä totuuksia maailman tilasta. Hikinen Olavi suuteli minun kämmenselkääni ja kuiskaili korvaan helppoja, lainattuja vastauksia ja kun kävelin kotiinpäin kevyesti kuin pilvien päällä, hetken tuntui että tässä kaupungissa kaikki on mahdollista.

On sellainen järisyttävän hyvä, painoton olo, jota en osaa kunnolla edes kuvailla. Vähän kuin odottaisi suudelmaa, jonka tietää tulevaksi. Olisi pelkkää odotusta, huulet raollaan. Hengittäisi katkonaisesti ja väreilisi kauttaaltaan.

Kotona seinänaapuri sattui ensimmäisen kerran samaan aikaan ovelle, kumarsi kevyesti ja toivotti: Konnichiwa! Kun pääsin sisään, nauroin ääneen pitkään ja hartaasti.