.

Niin ihmiset vaikuttavat minuun: joko alan hengittää vapaammin, helpommin tai sitten haukon henkeäni. Se on aika paljon. Kumpikin niistä on.

same same but different

Vaikka yritän sammuttaa sen kuvan, kaikkein parhaiten muistan, miten se istui sängynlaidalla ja miten minä polvistuin sen syliin. Miten tiukasti se halasi, niin kuin hukkuvat sanotaan. Muistan terävän pienen kiven vasemman polven alla. Sillä pojalla ei ole imuria, sillä on kiviä lattialla ja villakoiria. Ja luja syli. Niin hemmetin luja.

the usual stuff

Eilen työmaalla sovittelin joltain unohtunutta kimaltelevaa hopeasormusta vasempaan nimettömääni. Kivet olivat kolmessa rivissä, sormus oli niin leveä että se yksin olisi ajanut kihla- ja vihkilupauksen asian. Sormus sopi yhteen kiiltävänpunaisen kynsilakan kanssa ja näytti kauniilta sormien viilettäessä tietokoneen näppäimistöllä. Hetken näytin samalta kuin ne toiset tytöt siinä vieressä. Koru unohtui sormeeni tunniksi eikä kukaan katsonut sitä ihmetellen, epäillen. Niiden mielestä minä näytin sellaiselta tytöltä, joka voisi olla kihloissa tai naimisissa.

Tänä aamuna kello soitti puoli kuudelta, mutta monien sattumusten ja mokien takia en hypännytkään Keski-Suomen aamujunaan vaan juoksin ympäri kaupunkia ja sammuttelin tulipaloja jo kukonlaulun aikaan. Aamukahdeksalta kömmin väsyneenä takaisin kotiin ja uudelleen peiton alle. Marraskuusta kylmät sääret ja yksinäisyys, jota kukaan ei lämmittänyt. En minä mitään koruja kaipaa, kylmää metallia ja kiviä. Kaipaan lämmintä ihoa, johon painautua sellaisina aamuina, kun maailma räjähtää jo kauan ennen auringonnousua. Kaipaan kuumaa hengitystä niskakuopassa ja unentuoksuisia lakanoita.

näkymätön, näkyvä

On yksi poika, josta tahtoisin kirjoittaa ja samalla en uskalla. En ymmärrä sitä, mutta haluaisin kuunnella, kuulostella ja kuulla, millainen tarina siitä voi tulla. En haluaisi kirjoittaa sitä valmiiksi ennen aikojaan, tukahduttaa kuin arkaa versoa.

On kummallisia, ohuita hetkiä, joissa se tulee lähelle ja sitten taas lipuu jonnekin. Siinä on monta niin ihmeellistä särmää, joihin haluaisin tarttua mutta en hioa pois. Olen neiti Pelokas ja ehkä minun muurini väsyttää sen tai jokin muu. Yritän olla huoleton, mutta heti kun herpaannun, se alkaa rakentaa pesää minun sydämeeni. Se on pelottava mutta haluaisin kohdata pelkoni, juosta sitä pahki kuin elämään rakastunut.

Perjantai-iltana pujahdin kellariravintolan hämärään, seisomaan yksin lavan edessä ja kuulemaan kaikenmaailman trubaduureja ja lempibändipoikia (minun elämäni on näitä hetkiä). Illan aikana seitsemän tuntematonta miestä lähestyi minua, pyrki iholle. Niin ei ole käynyt pitkään aikaan, vaikka käynkin hämärissä kapakoissa yksin monina iltoina. En osannut olla kovin imarreltu, vaikka toiset niistä olivatkin mukavia (toiset vain ärsyttäviä ja päällekäyviä). Olisin tahtonut ottaa mukaan sen ihmeellisen pojan. Tahtonut, että se tulee iholle tai ihon alle ja näkee minut eikä ne muut.

Luulen, että ne näkivät minut koska se ihmeellinenkin on nähnyt. Ihminen tulee näkyväksi vasta kun joku katsoo. Kauneus haalistuu, jos ei oo mitään, mistä se vois heijastuu. Kuu tarvii auringon, että pystyy loistaa. Il faut que quelqu’un me voie pour que je puisse briller.

Näkyväksi tuleminen ja näkymättömänä oleminen sekoittuivat tuona yönä minun mielessäni, enkä enää muista tarkkaan miten.

tahtoisin nyt vaan oveesi koputtaa

Se näytti kuvan Helsingin kauneimmasta talosta ja minä halusin sanoa: Muutetaanko sinne? Ollaanko niin kuin ne, onnelliset, yhdessä? Oikeasti tietenkin pidin suuni.

13.11.12

Tänään kävin verenluovutuksessa, jos se vaikka auttaisi jonkun toisen isiä. Tai jonkun jotain. Sen lisäksi istuin tyhjässä elokuvateatterissa keskellä päivää, katsoin vanhoja valokuvia, luin runoja. Makasin sängyllä ja kuuntelin surullisia lauluja. Söin pullaa keskellä viikkoa.