näkymätön, näkyvä

On yksi poika, josta tahtoisin kirjoittaa ja samalla en uskalla. En ymmärrä sitä, mutta haluaisin kuunnella, kuulostella ja kuulla, millainen tarina siitä voi tulla. En haluaisi kirjoittaa sitä valmiiksi ennen aikojaan, tukahduttaa kuin arkaa versoa.

On kummallisia, ohuita hetkiä, joissa se tulee lähelle ja sitten taas lipuu jonnekin. Siinä on monta niin ihmeellistä särmää, joihin haluaisin tarttua mutta en hioa pois. Olen neiti Pelokas ja ehkä minun muurini väsyttää sen tai jokin muu. Yritän olla huoleton, mutta heti kun herpaannun, se alkaa rakentaa pesää minun sydämeeni. Se on pelottava mutta haluaisin kohdata pelkoni, juosta sitä pahki kuin elämään rakastunut.

Perjantai-iltana pujahdin kellariravintolan hämärään, seisomaan yksin lavan edessä ja kuulemaan kaikenmaailman trubaduureja ja lempibändipoikia (minun elämäni on näitä hetkiä). Illan aikana seitsemän tuntematonta miestä lähestyi minua, pyrki iholle. Niin ei ole käynyt pitkään aikaan, vaikka käynkin hämärissä kapakoissa yksin monina iltoina. En osannut olla kovin imarreltu, vaikka toiset niistä olivatkin mukavia (toiset vain ärsyttäviä ja päällekäyviä). Olisin tahtonut ottaa mukaan sen ihmeellisen pojan. Tahtonut, että se tulee iholle tai ihon alle ja näkee minut eikä ne muut.

Luulen, että ne näkivät minut koska se ihmeellinenkin on nähnyt. Ihminen tulee näkyväksi vasta kun joku katsoo. Kauneus haalistuu, jos ei oo mitään, mistä se vois heijastuu. Kuu tarvii auringon, että pystyy loistaa. Il faut que quelqu’un me voie pour que je puisse briller.

Näkyväksi tuleminen ja näkymättömänä oleminen sekoittuivat tuona yönä minun mielessäni, enkä enää muista tarkkaan miten.