Eilen työmaalla
sovittelin joltain unohtunutta kimaltelevaa hopeasormusta vasempaan
nimettömääni. Kivet olivat kolmessa rivissä, sormus oli niin leveä että se
yksin olisi ajanut kihla- ja vihkilupauksen asian. Sormus sopi yhteen kiiltävänpunaisen
kynsilakan kanssa ja näytti kauniilta sormien viilettäessä tietokoneen
näppäimistöllä. Hetken näytin samalta kuin ne toiset tytöt siinä vieressä. Koru
unohtui sormeeni tunniksi eikä kukaan katsonut sitä ihmetellen, epäillen.
Niiden mielestä minä näytin sellaiselta tytöltä, joka voisi olla kihloissa tai
naimisissa.
Tänä aamuna
kello soitti puoli kuudelta, mutta monien sattumusten ja mokien takia en hypännytkään
Keski-Suomen aamujunaan vaan juoksin ympäri kaupunkia ja sammuttelin tulipaloja
jo kukonlaulun aikaan. Aamukahdeksalta kömmin väsyneenä takaisin kotiin ja
uudelleen peiton alle. Marraskuusta kylmät sääret ja yksinäisyys, jota kukaan
ei lämmittänyt. En minä mitään koruja kaipaa, kylmää metallia ja kiviä. Kaipaan
lämmintä ihoa, johon painautua sellaisina aamuina, kun maailma räjähtää jo
kauan ennen auringonnousua. Kaipaan kuumaa hengitystä niskakuopassa ja
unentuoksuisia lakanoita.
2 kommenttia:
Aih. Niin kaipaan minäkin.
Huoh. Mitä muuta ihmisen kannattaiskaan kaivata. Ja mitä voiskaan enempää.
Lähetä kommentti