tänään kaipasin talvista helsinkiä

"Lumisateen ennustettiin jatkuvan ainakin huomiseen, ajokelistä varoitettiin, pakkanen kiristyisi ja tulisi sellainen yö, jolloin vanhukset juuttuisivat lumihankiin, kodittomat paleltuisivat jäätyneiden venepressujen alle, mutta kummilapset Nepalissa saisivat postikorttinsa."

-Lumipäiväkirja, Joel Haahtela

Kävely öisessä, lumisessa Helsingissä on jotenkin nurinkurista ja melkein mahdotonta, mutta se saa maailman asettumaan hetkeksi oikeaan paikkaan. Lumeen hautautunut maisema lohduttaa hyvinvointiteorioiden tavaamisesta ja itkusta kipeitä silmiä. On hetken lupa hengittää, joskus vielä nauraakin. Tila ja aika yhtä aikaa, yhtä paikallaan.

Lunta varrottiin vuosia, sen katoamisesta kohistiin ja kun se sitten tuli, kokonainen kansakunta ja puoli Eurooppaa meni sekaisin. Kodit jäivät ilman sähköä ja autot juuttuivat penkkoihin. Pietarissa vanhukset hukkuivat myrskyyn. Huomisaamuna VR:n junat eivät taaskaan kulkisi. Ja tämä on maa, jonka lävitse kulkee pohjoinen napapiiri.

Lumessa on jotain lohdullista; siinä, että talvi tuli sittenkin, vihdoinkin. Ehkä meillä on vielä mahdollisuus. Tai ehkä meillä on uusi mahdollisuus.

jurmo

Oltiin kesällä Jurmossa. Se on piskuinen saari Turun ulkosaaristossa, puolessa välissä Helsinkiä ja Tukholmaa, lähimpänä merta. Siellä asuu muutama ihminen, kaksi alpakkaa ja paljon lintuja. Siellä on kanervia ja pyöreitä kiviä ja kaunista. Löysin muistikirjastani tänään ajatuksia Jurmon matkalta.

"17.8.2007

Olin unohtanut, mitä kanervat ovat. En muistanut miltä tuntuu kävellä metsäpolkua ja pysähtyä välillä noukkimaan suuhunsa tuoreita marjoja. En muistanut miten sileältä meren pyöreiksi hiomat kivet tuntuvat kämmeneen.

Täällä saaressa avuttomuus tuntuu erilaiselta kuin kaupungissa. Jotenkin turvalliselta ja lohdulliselta. Kaupungissa avuttomuus on pelkoa ja toivottomuutta. Sitä halutaan hallita kielloin ja rajoituksin. Ja mitä enemmän aitoja pystytetään, sitä enemmän on pelättävää.

Täällä luonnon helmassa on helpompi tunnustaa vajavaisuutensa. Se, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluu eikä elämää kannata turhaan yrittää kahlita, kun ei sitä kuitenkaan saa kiinni.

Kaupungissa voi pärjätä rahalla ja kauniilla ulkonäöllä, kirjaviisaudella tai tosi-tv-maineella. Mutta kuinka viisas onkaan se, joka tuntee meren ja lintujen äänet, tietää kukkien nimet ja osaa elää vuoden kierron mukaan, kellosta ja kalenterista huolehtimatta.

Kaupungissa ei koskaan ole näin paljon tähtiä."

Hiukan naiveja sanoja, vaikka kumpusivatkin vilpittömästi maalaistytön sydämestä. Onnellista siellä silti oli, vaikka ei kaupungissakaan oikeastaan ole vikaa. Syksyinen Helsinki on sekin melkein lohdullinen.

jonkun pitäisi paijata, että tulisi parempi olo

Sairastaminen yksin on kurjaa. Pitäisi tehdä ruokaa ja siivota, vaikkei oikeastaan jaksaisi tehdä muuta kuin olla paijattavana. Silitteleminen olisi parasta hoitoa tähänkin pääsiäisflunssaan.

Sunnuntaitkin ovat kurjia yksin. Ja muut pyhäpäivät. Ystäväni sanovat, että sunnuntait ovat viikon turhimpia päiviä. Luulen, että he ovat väärässä. Sunnuntait ovat parasta, jos niitä viettää oikein.

Sunnuntaisin ei pidä tehdä mitään. Ainakaan jos ei huvita. Koskaan ei pidä päättää, että lukee tenttiin sunnuntaina tai pesee ikkunat. Sunnuntaisin voi mennä kävelylle, jos huvittaa. Tai voi jäädä sisään ja lukea kirjoja tai käpertyä vain turvalliselle kerälle. Siivotakin saa, jos siltä tuntuu.

Parasta on, jos sunnuntainsa saa jakaa jonkun kanssa. Niinä harvoina onnellisina sunnuntaiaamuina, kun saa herätä jonkun lämpimästä kainalosta, voi tavoittaa maailmasta jotain olennaista. Voi nukkua niin pitkään kuin haluaa, tai maata valveilla jonkun sylissä, turvassa kaikelta. On kivaa halata ja hellitellä ja jakaa hetken koko maailma jonkun toisen kanssa.

Parasta maailmassa on, kun joku paijaa.