Minulla on ollut niin vähän yksinäisiä hetkiä, etten ole osannut laittaa sanoja toistensa lomaan. Oikeastaan on ollut kivaa kun on seuraa. Joku, joka käy kaupassa ja kertoo, miten kaikki koneet toimivat. Välillä, väsyneenä ja pahalla päällä, ovat sarvet kalahdelleet kovastikin. (Meinasin kirjoittaa "arvet kalahdelleet" eikä sekään varmaan kovin väärin ole.) Olen miettinyt, millaista olisi oikeasti asua jonkun toisen ihmisen kanssa. Jakaa kaikki, hengitysilmakin.
Nyt kun veli ei ole enää täällä, olo on jotenkin haikea. Ei se johdu veljestä, veli muuttaa vain toiseen kaupunginosaan. Se johtuu siitä, ettei ympärillä enää ole kaikkia niitä ihmisiä, jotka Pariisissa olivat. Kun laitan tavaroita kaappiin ja paikoilleen, on pakko hyväksyä, että tässä olen nyt. En enää siellä. Ollenkaan tai ikinä. (Juuri nyt ajattelen Marcoa.)
Mutta täälläkään en ole sama. Olen pehmeämpi, lempeämpi. En jaksa huolestua niin paljon. En jaksa ajatella liian pitkälle. Otan mitä vastaan tulee ja hymyilen, jos vain suinkin mahdollista.
Puren kyllä hampaita koko ajan yhteen ja päähän koskee.
Minulle tarjotaan kaikenlaisia työpaikkoja, tuosta noin vain. Koskaan se ei ole ollut yhtä helppoa. Muttei ole helppoa valita. Tekisikö jotain, mikä voisi olla hauskaa vai sellaista, mikä olisi järkevää. Laskisiko ansioita vai vapaa-aikaa. Mikään vaihtoehto ei ole täydellinen eikä mikään ole huono. Nyt minä valitsen sen, joka on järkevä, hyödyllinen eikä kuitenkaan yhtään lopullinen. Tammikuun lopulla voin taas muuttaa mieltäni. Niin minä valitsen, teen kaikki järjestelyt enkä aio enää jossitella.
maanantai 23. elokuuta 2010
keskiviikko 11. elokuuta 2010
poing !
Äsken tuli kummallinen nyrkki vatsaan. Ei kylmä, mutta sellainen muljahdus.
Niitä tulee silloin tällöin. Muuten tuntuu hämmentävän helpolta olla Suomessa, mutta luulen että tästä kuullaan vielä.
Olen koko ajan kahden vaiheilla.
Niitä tulee silloin tällöin. Muuten tuntuu hämmentävän helpolta olla Suomessa, mutta luulen että tästä kuullaan vielä.
Olen koko ajan kahden vaiheilla.
torstai 29. heinäkuuta 2010
what if this was our last night; how would that make you feel?
Viisi vuotta sitten istuin lentokoneessa matkalla Brysselistä Helsinkiin ja luin ranskankielistä artikkelia belgialaisnaisesta, joka oli haudannut vauvoja puutarhaan.
Satuin juuri lukemaan lehtijutun ranskalaisnaisesta, joka oli tappanut kahdeksan vauvaansa ja haudannut niiden ruumiit puutarhaansa.
Lasketaanko tämä merkiksi?
Satuin juuri lukemaan lehtijutun ranskalaisnaisesta, joka oli tappanut kahdeksan vauvaansa ja haudannut niiden ruumiit puutarhaansa.
Lasketaanko tämä merkiksi?
tiistai 27. heinäkuuta 2010
400.
Halusin kirjoittaa jotain kaunista ja eheää, enkä sitten rohjennut kirjoittaa sanaakaan. Viimeiset päivät ovat haikeita mutta kauniita, värit ovat kirkkaampia kuin koskaan ja kaupunki on kaunis niin kuin Helsinki oli vuosi sitten tähän aikaan. En haluaisi unohtaa mitään, sitäkään miten pää kolkkaa metron ikkunaan aamuyöstä vaikka se onkin inhottava tunne. Mutta tiedän, etten millään muista kaikkea. Vaikka kirjoittaisin tai ottaisin valokuvia. Se on kaikki eletty ja jonain päivänä jotain siitä nousee mieleen, vielä vuosienkin päästä mutta koskaan ei mikään ole enää ihan samaa.
Huomaan, että kaipaan sitä ranskalaispoikaa mutten halua enää soittaa sille, koska lähden ihan kohta. Minähän halusin rikkaan ranskalaisen rakastajan, miksi nyt käännän selkäni. Pariisilainen kirjailija, tiedän että se on taas yksi klisee mutta niillehän minä olen heikko.
Eilen illalla kaipasin entistä poikaystävää. Muistan vieläkin, millaisia yöt olivat sen pojan kanssa vaikka sen jälkeen on tullut niin monta etten enää edes muista kaikkia.
Kaipaan vain syytä paeta tai olla pakenematta. Nyt kun on aika palata.
Huomaan, että kaipaan sitä ranskalaispoikaa mutten halua enää soittaa sille, koska lähden ihan kohta. Minähän halusin rikkaan ranskalaisen rakastajan, miksi nyt käännän selkäni. Pariisilainen kirjailija, tiedän että se on taas yksi klisee mutta niillehän minä olen heikko.
Eilen illalla kaipasin entistä poikaystävää. Muistan vieläkin, millaisia yöt olivat sen pojan kanssa vaikka sen jälkeen on tullut niin monta etten enää edes muista kaikkia.
Kaipaan vain syytä paeta tai olla pakenematta. Nyt kun on aika palata.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
big fish
En oikein osaa kirjoittaa mitään. Tai en uskalla. Tuntuu, että käsillä on niin suuria asioita, niin suuria oivalluksia ettei niihin uskalla tarttua ennen kuin hyvin valmistautuneena. Näen paljon minusta ja meistä ja samalla niin paljon on vielä hämärän peitossa, ettei mikään oikein ole varmaa ja ajoittain pelottaa kurkatakaan.
Se italialaispoika sanoi minulle ja sille tšekkiläispojalle: teissä on molemmissa paljon voimaa. Ja ehkä se on niin, että kaksi sellaista voimaa ei mahdu samaan hetkeen, vaikka kumpikin niistä pyrkisi hyvään. Ehkä ne ujostelevat toisiaan tai jos ne päästettäisiin irti, ne lopulta tuhoaisivat toisensa.
Se italialainen taas, se on niitä, joita ei voi kuin rakastaa. Mahdottomista rakkauksista se itsekin usein puhuu. Ja osaa aina sanoa oikeat sanat, vaikkei oikeasti edes tunne. Joissain ihmisissä on niin paljon meitä, ettei tuntemiseen tarvita paljonkaan.
Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joita rakastan ja niitä, joiden kanssa vietän yöni. Niin taisin sanoa. Sitten on vielä kolmannenlaisia: niitä, jotka haastavat minut. Tšekkiläispoika on sellainen ja tässä, nyt, on sellainen haaste, jonka haluaisin oppia ratkaisemaan. Osaan jo selvitä. Nyt haluaisin oppia selvittämään.
Se italialaispoika sanoi minulle ja sille tšekkiläispojalle: teissä on molemmissa paljon voimaa. Ja ehkä se on niin, että kaksi sellaista voimaa ei mahdu samaan hetkeen, vaikka kumpikin niistä pyrkisi hyvään. Ehkä ne ujostelevat toisiaan tai jos ne päästettäisiin irti, ne lopulta tuhoaisivat toisensa.
Se italialainen taas, se on niitä, joita ei voi kuin rakastaa. Mahdottomista rakkauksista se itsekin usein puhuu. Ja osaa aina sanoa oikeat sanat, vaikkei oikeasti edes tunne. Joissain ihmisissä on niin paljon meitä, ettei tuntemiseen tarvita paljonkaan.
Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joita rakastan ja niitä, joiden kanssa vietän yöni. Niin taisin sanoa. Sitten on vielä kolmannenlaisia: niitä, jotka haastavat minut. Tšekkiläispoika on sellainen ja tässä, nyt, on sellainen haaste, jonka haluaisin oppia ratkaisemaan. Osaan jo selvitä. Nyt haluaisin oppia selvittämään.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
à partir du fait que chacun est une œuvre d'art
Tänään menen piknikille parhaan italialaisen pojan kanssa. Se antoi minulle lempinimen, ensimmäisen kymmeneen vuoteen. Sillä on ihana tyttöystävä ja huomenna se muuttaa takaisin Padovaan.
Piknikille pitää tuoda taiteita. Ollaan Pariisissa, viini ja patonki on niin nähty. Ja, ollaan Pariisissa. Minä pelkäsin, etten olisi tarpeeksi taiteellinen kaikkien niiden arkkitehtien keskellä. Ne kaikki piirtävät ja maalaavat ja ottavat kauniita valokuvia. Mutta se poika sanoi minulle, että minun sanani ja minun koruni inspiroivat sitä, että niistä (ja vähän muustakin) se koko idean keksikin.
Keväällä yksi tyttö sanoi minulle, että se haluaisi tehdä lastenkirjan. Sellaisen kirjan, johon se piirtäisi kuvat ja minä saisin kirjoittaa tarinan. Ja yksi poika pyysi minua kirjoittamaan sille laulunsanoja. Tätä ajattelin silloin.
Piknikille pitää tuoda taiteita. Ollaan Pariisissa, viini ja patonki on niin nähty. Ja, ollaan Pariisissa. Minä pelkäsin, etten olisi tarpeeksi taiteellinen kaikkien niiden arkkitehtien keskellä. Ne kaikki piirtävät ja maalaavat ja ottavat kauniita valokuvia. Mutta se poika sanoi minulle, että minun sanani ja minun koruni inspiroivat sitä, että niistä (ja vähän muustakin) se koko idean keksikin.
Keväällä yksi tyttö sanoi minulle, että se haluaisi tehdä lastenkirjan. Sellaisen kirjan, johon se piirtäisi kuvat ja minä saisin kirjoittaa tarinan. Ja yksi poika pyysi minua kirjoittamaan sille laulunsanoja. Tätä ajattelin silloin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)