En oikein osaa kirjoittaa mitään. Tai en uskalla. Tuntuu, että käsillä on niin suuria asioita, niin suuria oivalluksia ettei niihin uskalla tarttua ennen kuin hyvin valmistautuneena. Näen paljon minusta ja meistä ja samalla niin paljon on vielä hämärän peitossa, ettei mikään oikein ole varmaa ja ajoittain pelottaa kurkatakaan.
Se italialaispoika sanoi minulle ja sille tšekkiläispojalle: teissä on molemmissa paljon voimaa. Ja ehkä se on niin, että kaksi sellaista voimaa ei mahdu samaan hetkeen, vaikka kumpikin niistä pyrkisi hyvään. Ehkä ne ujostelevat toisiaan tai jos ne päästettäisiin irti, ne lopulta tuhoaisivat toisensa.
Se italialainen taas, se on niitä, joita ei voi kuin rakastaa. Mahdottomista rakkauksista se itsekin usein puhuu. Ja osaa aina sanoa oikeat sanat, vaikkei oikeasti edes tunne. Joissain ihmisissä on niin paljon meitä, ettei tuntemiseen tarvita paljonkaan.
Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joita rakastan ja niitä, joiden kanssa vietän yöni. Niin taisin sanoa. Sitten on vielä kolmannenlaisia: niitä, jotka haastavat minut. Tšekkiläispoika on sellainen ja tässä, nyt, on sellainen haaste, jonka haluaisin oppia ratkaisemaan. Osaan jo selvitä. Nyt haluaisin oppia selvittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti