Halusin kirjoittaa jotain kaunista ja eheää, enkä sitten rohjennut kirjoittaa sanaakaan. Viimeiset päivät ovat haikeita mutta kauniita, värit ovat kirkkaampia kuin koskaan ja kaupunki on kaunis niin kuin Helsinki oli vuosi sitten tähän aikaan. En haluaisi unohtaa mitään, sitäkään miten pää kolkkaa metron ikkunaan aamuyöstä vaikka se onkin inhottava tunne. Mutta tiedän, etten millään muista kaikkea. Vaikka kirjoittaisin tai ottaisin valokuvia. Se on kaikki eletty ja jonain päivänä jotain siitä nousee mieleen, vielä vuosienkin päästä mutta koskaan ei mikään ole enää ihan samaa.
Huomaan, että kaipaan sitä ranskalaispoikaa mutten halua enää soittaa sille, koska lähden ihan kohta. Minähän halusin rikkaan ranskalaisen rakastajan, miksi nyt käännän selkäni. Pariisilainen kirjailija, tiedän että se on taas yksi klisee mutta niillehän minä olen heikko.
Eilen illalla kaipasin entistä poikaystävää. Muistan vieläkin, millaisia yöt olivat sen pojan kanssa vaikka sen jälkeen on tullut niin monta etten enää edes muista kaikkia.
Kaipaan vain syytä paeta tai olla pakenematta. Nyt kun on aika palata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti