juoksevat päivät

Olen ajatellut kirjoittaa siitä, miten yhtenä päivänä olin sellainen tyttö, joka viiletti ympäri kaupunkia sillä poikien polkupyörällä, Hiawatha-saappaisiin ja äidin vanhaan ponchoon pukeutuneena. Toisena päivänä olin se tyttö, joka pukee vihreän maihinnousutakin ja haluaa pelastaa koko maailman. Se tyttö, joka ihastuu jokaiseen maailman nappisilmäiseen mieheen. Se tyttö, joka tahtoisi ottaa syliin jokaisen lastenkotipojan ja sanoa, että sinä kelpaat. Se aatteen puolesta palavasilmäinen tai se näkymätön, sivustakatsova.

Mutta päivät juoksevat ohi. Tänään unohdin syödäkin.

tahtoisin muistaa tällaiset päivät, kepeät ja säkenöivät

Merkitä muistiin, että sitten aallonpohjissa en heittäisi kaikkea toivoa.

Perjantai töissä oli kamala päivä. Yhtäkkiä, yhdellä kertaa, liikaa uutta. Pieniä, viheliäisiä asioita, jotka saivat minun autistisuuteen taipuvaisen mieleni raiteiltaan liian helposti ja vaivatta. Yksi tappelu, jossa yksi suomalainen katsoi asiakseen toivottaa toiselle hyvää matkaa kotimaahansa, vain ihonvärin tai jonkin sellaisen mitättömän pikkuseikan vuoksi. Not on my watch, ajattelin. Yksi soitto vartijoille, mutta silti: vapisevat kädet, tärisevä ääni. Päivän päätteeksi taas vähän haukkuja, setvimistä ja välienselvittelyä.

Mutta sitten, hankalien sanojen alta löytyi taas se ihminen (eikä pelkkä työkaveri), josta pidän. Toinen tarjosi lohdutukseksi suklaakeksin. Ajoin metrolla myöhäiselle lounaalle kaupunkiin, sallin itselleni lasillisen turhuutta ja jälkiruoaksi minttutoffeekuutioita, joita isi aina toi Porvoosta. Vähän vaeltelua Akateemisessa kirjakaupassa.

Maailman herttaisimpia, suloisimpia sanoja karhunkaltaiselta pojalta, jota vielä torstai-iltana kirosin, noiduin ja manasin manaamasta päästyäni. Teatterin lavalla yksi nappisilmäinen rokkitähtipoika, yksi Super Janne ja rakkautta niin paljon, että vieläkin on sisällä lämmin ja pörröinen olo.

Lauantaina istuin taas teatterisalin hämärässä, ruotsalaisen teatterin salissa joka oli pieni ja kaunis ja melkein kuin Pariisin Madeleine. Shakespearea sikin sokin ruotsiksi ja englanniksi, kauniita ruotsalaismummoja helminauhoissa ja satiinileningeissä. Illalla työpaikan tiimipalaverissa minä olin ainoa, jolta ei kysytty: Oletko viihtynyt? mutta kutsuttiin kuitenkin leidiksi ja älyköksi. Panimobaarin naistenvessassa suoria ja kuumeisia sanoja sielunsiskoudesta ja samankaltaisesta hulluudestamme. Usutin toiset yökerhoon ja kävelin itse sillan yli turvaan, sateisen kaupungin poikki Ruger Haueria korvissa.

Tänään sain yhdeltä parhaalta tytöltä kutsun juhliin, joissa syödään raclettea ja juodaan samppanjaa. Yhden kivan pojan kanssa suunnittelin kantarellipyttipannukestejä. Hakaniemen markkinoilla puhuin ranskaa kauniin, lävistetyn miehen kanssa. Tyhjissä väleissä olen lukenut Westön Leijoja ja laulanut Evan & Manun mukana yksinäisistä pojista ja menneistä vuosista.

Illalla Universumin pukuhuoneessa seurasin suu auki ja silmät ympyriäisinä, uskaltamatta melkein hengittääkään, kun Tuominen ja Uusivirta esittivät Linkolan ja Nylénin julmia, kylmiä totuuksia maailman tilasta. Hikinen Olavi suuteli minun kämmenselkääni ja kuiskaili korvaan helppoja, lainattuja vastauksia ja kun kävelin kotiinpäin kevyesti kuin pilvien päällä, hetken tuntui että tässä kaupungissa kaikki on mahdollista.

On sellainen järisyttävän hyvä, painoton olo, jota en osaa kunnolla edes kuvailla. Vähän kuin odottaisi suudelmaa, jonka tietää tulevaksi. Olisi pelkkää odotusta, huulet raollaan. Hengittäisi katkonaisesti ja väreilisi kauttaaltaan.

Kotona seinänaapuri sattui ensimmäisen kerran samaan aikaan ovelle, kumarsi kevyesti ja toivotti: Konnichiwa! Kun pääsin sisään, nauroin ääneen pitkään ja hartaasti.

lahoista ja homeisista

Tämä vuosi on murtumista, luulen. Viime vuosi oli pysähtymistä. Mitään ei tapahtunut, kaikki pysyi paikoillaan tai korkeintaan jatkoi samaa vanhaa rataansa. Se oli tylsyyttä, taantumista, ehkä tyyntä ennen myrskyä.

Tämä vuosi on murtumista. Kipua ja haavoja, väsyneitä viikkoja, väärissä paikoissa itkemistä. Luopumista tai sen opettelemista. Ehkä jonkinlaista periksi antamista. Mille, siitä en ole vielä varma.

Luulen, että joskus pitää murtua kokonaan ennen kuin voi tulla ehjäksi. Joskus hajoillutta ei kannata enää korjata vaan ajaa kokonaan maan tasalle ja aloittaa alusta. Vääntyneillä nauloilla ei saa kasattua suoraa tai kestävää. Itseään ei pääse pakoon, ei niitä naarmuja, mutta paikalleen lahoaa.

Kunpa uskaltaisin murtua niin kovaa kuin täytyy. Kunpa en pelkäisi halkeamia. Kunpa uskaltaisin luottaa siihen, että minussa on arvokkaitakin paloja, että ne kannattaa kerätä talteen ja asetella kivijalkaan tai sopiviin kohtiin tilkkeeksi. Ja päästää irti niistä toisista, turhista, vääränmuotoisista. Lahoista ja homeisista.

Kunpa en niin jumalattoman kiivaasti yrittäisi hallita kaikkea, pitää kasassa ja kahlita. Kunpa uskaltaisin hajota ja luottaa siihen, että sen jälkeenkin minusta on jäljellä jotain. Koska kun jokin hajoaa perustuksia myöten, raunioiksi menevät kulissitkin. Se, mikä niiden rikkoonnuttua jää, saattaa olla tärkeintä.

Murtumista. Pienemmästä minä en opi, luulen.

Upeita päiviä
tässä kuussa
ja silti yksin lähijunassa repii sydäntä.

29

"Moi mä oon Riikka, 29 v. En mä vieläkään mikään vaimo, äiti tai maisteri ole, mut on tää kaikki silti aika siistiä ollut. Mä oon matkustanut 19 maassa, asunut kolmessa eurooppalaisessa pääkaupungissa, ollut kirjoilla kolmessa eri yliopistossa ja opiskellut kahdeksaa vierasta kieltä. Oon ollut A-klinikan siivooja ja sisäministeriön virkamies, liittynyt poliittiseen puolueeseen, juossut viisi puolimaratonia ja perustanut yhden osuuskunnan. Oon oppinut juomaan kahvia, viskiä ja olutta ja pitämään huonekasvit hengissä. Eilen kun ostin kahden desin pullon samppanjaa, jouduin näyttämään paperit Alkon myyjälle. Oon puoliorpo isin tyttö ja mulla on maailman siistein haitariperhe, johon kuuluu ainakin 12 jäsentä, sukua tai ei. Mun ystävät on outoja ja vinoja, mutta parhaita. Paljon oon hakannut päätä seinään, monta kertaa löytänyt vahingossa sateenkaaren päähän ja oon kai mä joskus vähän rakastanutkin."

viimeinen ilta

Viimeinen ilta 28-vuotiaana – se tuntui jotenkin paremmalta syyltä juhlia kuin 29-vuotissyntymäpäivä. Vaikka ystävä kirjoitti: Niin kauan kuin ikä alkaa kakkosella, on parikymppinen. Silti, enää vuoden verran. Koko ajan kauempana unelmista, lähempänä todellisuutta.

Viimeinen ilta 28-vuotiaana: viiltävän kaunista. Suvilahti, kaupungin tyylikkäimmät ihmiset ja konsertti, joka jätti minusta jäljelle pelkkiä kylmiä väreitä. Turvallisesti vereslihalla kävelimme tuulisen kaupungin katuja, otimme pöydän, yhden ranskalaisen omenasiiderin voimalla jaksoimme valomerkkiin asti. Vakavia, suoria sanoja. Kerrankin. Kiertelyä, kaartelua, niin kuin tavallista. Herkkiin kohtiin sohimista, avautumisia ja sulkeutumisia. Päätöksiä ja niistä kertomista. Pelkoa ja varovaisia haaveita. Kyyneleitä, joita en osaa estää ja elämä joka kuivaa sen minkä kasteleekin. Koska elämä on yks vitun ikuinen kesä.

Kotona pudotin lasisen lampun lattialle, enkä jaksanut hermostua. Onneahan sirpaleet tuovat, muistin. Jos tänään uskoisikin siihen. Jos jättäisi kivun, pelon ja haavat, alkaisi uuden vuoden uudelta sivulta. Jos 29-vuotiaana olisikin onnellinen.  

tarpeettoman maailman lohdullinen valssi

Nousin sängynpohjalta. Kuilusta, ainakin reunalle. Pörrötin valkoisen, liian pitkän poikatukan ja puin turvavaatteet: mustan lempihameen, musta villapaidan, mustaa päästä varpaisiin. Ja yhden kirkkaanpunaisen paidan, piiloon mutta kuin voimaksi.

Kävelin rantatielle, ja jo se tuuli teki olosta vähän keveämmän. Menin taas yhteen niistä paikoista, joissa en ole koskaan käynyt vaikka niin monta vuotta tämä kaupunki on jo ollut minun kotini. Istuin pimeässä teatterisalissa ja katsoin niitä ihmisiä, jotka osaavat olla esillä. Yhtä tuttua rokkitähtipoikaa ja muita, siellä lavalla, tekemässä sellaisia joita minäkin haluaisin osata ja uskaltaa.

Pelkäsin, että se yksi ihastuspoika, trubaduuri, karhunkaltainen mikälie tulee ja se tuli. Lamaannuin vähän, mutta se näyttikin yllättyvän vain iloisesti, kun väliajalla huomasi minut. Koko ajan hoin itselleni: minulla on lupa olla täällä, minulla on lupa olla täällä, minulla on lupa.

Ja lopulta, ihan vahingossa, tuli parempi olo. Tyynempi mieli. Minä pärjäsin ihan hyvin. Normaali ihminen olisi ehkä osannut hyvästellä kunnolla, luontevasti. Minä vain pujahdin ovenraosta, kun kukaan ei huomannut. Mutta minä kohtasin ne pelottavat ihmiset, minä nauroin niiden jutuille ja vitsailin viimeisestä kuin kuka tahansa. Naistenhuoneen peilistä minä katsoin väsyneenä mutta suloisena ja kun se Erich Frommia esittänyt kaunis partasuinen mies katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: Jokainen on runoilija, kun ”minä rakastan” ei enää riitä, olisin nyökytellyt painokkaasti jos vain olisin uskaltanut liikahtaakaan.

Kotimatkalla lauloin ääneen omakeksimiäni lauluja. Kenties joskus uskallan laulaa muillekin kuin vastatuulelle.