toinen kesä

Alan muistaa ensimmäisen kesän Kalliossa vaikka toinen on vasta alussa. Kadun äänet, kirkuvat lokit ja alakerran baarin jukeboksin jonka laulut soivat ikkunasta sisään. Vihreän pesuaineen tuoksun vanhassa ja sitten uudessa kodissa. Tyhjän huoneen uudessa ja sitten vanhassa kodissa. Vanhan talon hengen, varjoisan sisäpihan puut, ullakonparvekkeelta näkyvän kirkontornin ja tervehtivät naapurit. Sen miten elin viikkoja ruisleivällä ja mansikkamaidolla. Hellan sinisenä palavan liekin, sinisen taivaanhelman, joka pilkahtaa kivitalojen välistä.  

.

Ensimmäistä kertaa en itkenyt, kun kirjoissa ja näytelmissä kerrottiin kuolleista isistä. Sitten joku taas kuoli.

läheisyyden historia

Siinäpä oiva aihe maanantaiaamun terapialle. 

Lyhyt.

Verinen. 
Alati itseään toistava.

Sellaista on minun läheisyyteni ja minun historiani.

joku muu

Yhtäkkiä on ihmeen helppoa olla joku muu. Kun ryhmässä on jo yksi kyyninen, yksi kylmä, etäinen tai pidättyväinen, yksi ujo, minun ei olekaan pakko olla mitään niistä. Eivätkä ne ole huonoja, eivät ne tee ihmisestä sittenkään vähempää – ei minusta eikä kenestäkään. Mutta on hyvä nähdä ne toisessa ihmisessä, tunnistaa ja tajuta että: se ei ole paha. Ja että: minä voin olla muutakin, minä olen muutakin.

viimeinen sana

Puhun peilille: Omista tää elämä. Tee se, mikä sun täytyy. Ole se. Kukaan ei tee sitä sun puolesta, kukaan ei anna sitä sulle tarjottimella. Mee ja ota se, mikä sulle kuuluu. Oo sen arvoinen.

Omista tää elämä. Tai muuten mä en jaksa sua enää, mä en jaksa elää sun kanssa enää.

omista tää elämä

Yhtäkkiä pakottava tarve lähteä. Nostaa rinkka selkään ja herätä vieraasta kaupungista, vieraasta maasta, vieraasta kielestä ja vieraiden ihmisten keskeltä. Mieli keveänä, kaikki kipu ja suru ja paino pois pyyhittynä, kaikki mennyt pois pyyhittynä.

Se on minun keinoni, minun tapani: paeta. Samanlaista, pienempää pakoa ovat nämä päivät, kun en aamulla herääkään kellon soittoon maalaa huuliani nouse junaan hyppää siihen ikuisesti pyörivään pyörään. Kun olen kotona puolipukeissa vielä neljäkakskyt ja yritän kerätä voimiani niin, että saisin edes varmuusketjun auki. Kun korkeintaan jaksan istua siinä ikkunalaudalla, joka on melkein kuin maailmassa mutta kuitenkin turvallisen kaukana.

Nostan pään pystyyn ja puhun peilille: Omista tää elämä. Tee se, mikä sun täytyy. Ole se. Kukaan ei tee sitä sun puolesta, kukaan ei anna sitä sulle tarjottimella. Mee ja ota se. Oo sen arvoinen.

Nosta pään pystyyn ja vastapäisen talon seinästä heijastuu aurinko. Mee jo.