Yhtäkkiä
pakottava tarve lähteä. Nostaa rinkka selkään ja herätä vieraasta kaupungista,
vieraasta maasta, vieraasta kielestä ja vieraiden ihmisten keskeltä. Mieli
keveänä, kaikki kipu ja suru ja paino pois pyyhittynä, kaikki mennyt pois
pyyhittynä.
Se on minun
keinoni, minun tapani: paeta. Samanlaista, pienempää pakoa ovat nämä päivät,
kun en aamulla herääkään kellon soittoon maalaa huuliani nouse junaan hyppää
siihen ikuisesti pyörivään pyörään. Kun olen kotona puolipukeissa vielä neljäkakskyt
ja yritän kerätä voimiani niin, että saisin edes varmuusketjun auki. Kun korkeintaan
jaksan istua siinä ikkunalaudalla, joka on melkein kuin maailmassa mutta kuitenkin
turvallisen kaukana.
Nostan pään
pystyyn ja puhun peilille: Omista tää elämä. Tee se, mikä sun täytyy. Ole se.
Kukaan ei tee sitä sun puolesta, kukaan ei anna sitä sulle tarjottimella. Mee
ja ota se. Oo sen arvoinen.
Nosta pään pystyyn
ja vastapäisen talon seinästä heijastuu aurinko. Mee jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti