Ihmisestä katoaa liian nopeasti se säihke, johon ensimmäisenä kiinnitti huomionsa ja ihastui. Ihastuminen voi olla platonistakin, vain se tunne, kun kohtaa ihmisen ja luulee nähneensä siinä ihmisessä jotain erityistä; jotain, joka meitä kahta voisi yhdistää. Jotain sellaista, jonka haluaa oppia tuntemaan ja jota haluaa vaalia.
Kun se säihke himmenee, herkkyys muuttuu naiiviudeksi tai pelästyy karkeita sanoja. Huomaavaisuus vaihtuu ylisuojelevaan paapomiseen. Me paljastumme ihmisiksi. Me emme koskaan ole vain jotain säihkyvää, meissä on monia kulmia.
Niiden kulmien ja särmien hiominen vasta on se vaikea osuus. Se tekee kipeää ja vaatii kärsivällisyyttä. ”Tunturirakka on särmikästä kivilouhikkoa. Rakkaus on hiomista ja hioutumista.” (Maija Paavilainen.)
Siksi joskus sattuu, kun joku kertoo, että meistäkin välitetään:
”rakkaus tekee katkeraa
paatuneeseen omatuntoon
hän ihmistä satuttaa
kun ihmisyyden hoitaa kuntoon”
(Juice Leskinen).
Eivät timantitkaan hiomatta osaa kimmeltää.
1 kommentti:
hei riikka,
onpa kivaa lukea sun juttuja.
mäkin kirjoittelen harvakseltaan tonne huihin!
Lähetä kommentti