Eilen yksi minun ihana tyttöni meni naimisiin. Sanoin sille, että rouvassa siistiä on se, et silloin on elämässä joku ihminen, joka on oma ja siinä rinnalla. Tai eihän siihen tarvita sormuksia, mut sitä mä ajattelin. Se olis siistiä.
Eilen minä lähdin kaupungille ihanien tyttöjen kanssa. La nuit blanche, valkoinen yö. Pariisin taiteiden yö. Pakkasin laukkuun kaksi kahden euron viinipulloa ja korkinavaajan, puin päälle liian lyhyen mekon koska Pariisissa on vielä öisinkin lämmintä. Ainakin, jos tulee jääkarhujen maasta. Minä eksyin metroasemalla, koska Helsingissä on vain yksi metrolinja ja minusta on hauskaa esittää pikkukaupungin tyttöä. Yksi tytöistä tuli hakemaan minut, ja ne toiset odottivat.
Taiteiden silta oli täynnä ihmisiä, taiteiden yönä. Joku soitti kitaraa, toinen huilua. Romanialaisen, puolalaisen, italialaisen ja espanjalaisen tytön mielestä oli hullua, että ihmiset olivat kerääntyneet sinne, sillalle. Veden ääreen. Satamakaupungin tytölle se olisi arkipäivää, jos vastarannalla ei seisoisi kimalteleva Eiffel-torni. Silti niistä tytöistä oli hauskaa istua sillalle, juoda viiniä pullon suusta ja ihmetellä sillan alta lipuvia jokilaivoja.
Jostain tuli ranskalaisia ystäviä, ja yksi saksalainen. Poskisuukkoja ja viereisellä sisäpihalla valoshow, jota on pakko päästä katsomaan. Kauniita hymyjä ja hypätään metroon, Montmartrelleko? Se on liian kaukana kotoa, mutten välitä, tänään valvotaan koko yö ja leikitään, että ollaan yhtä nuoria miltä näytetään.
Seurataan ranskalaisia, eikä kukaan oikein tiedä, minne ollaan menossa. Sellaista Pariisissa on aina. Sacré-Coeur ja taas on pakko ottaa valokuvia. Kulma-arabi, josta saa lisää viiniä ja pullon votkaa. Sitä juovat kaikki eurooppalaiset. Montmartren kapeita kujia ja portaita ylösalas. Pitkä matka puistoon, ihan huomaamatta kebab-ravintolan vessaan. Joku eksyi jo ja kaikkea en muista.
Buttes-Chaumont on täynnä valoja ja ihmisiä, punaisia sateenvarjoja ja hattarakojuja. Espanjalainen hermostuu, kun en enää näe muita tyttöjä. Jossain vaiheessa saksalaispoika ottaa minua kädestä ja yö muuttuu piirun verran lempeämmäksi.
Löydämme tytöt ja kadotamme taas. Löydämme ranskalaiset ystävät ja ne ovat hukassa edelleen. Koko ajan saksalaispoika pitää minua kädestä ja lopulta: Nous allons ensemble?
Loputtomia katuja, metro ei kulje enää eikä missään ole takseja koska nyt on valkoinen yö. Ranskalaisnaisen mielestä on herttaista nähdä saksalaispoika ja suomalaistyttö käsi kädessä ja koska tänään en ole yksinäinen vaalea tyttö, kysymme tietä naapuruston pojilta. Ensimmäinen taksi viedään nenän edestä, kun joku ranskalainen kävelee siihen suoraan meidän ohitsemme. Sellaista Pariisissa on aina. Taksikuskilta kuulen kymmenennen kerran illan aikana, että näytän ihan suomalaiselta. Vraiment?
Asuntolahuoneeseen ei saa viedä yövieraita, mutta pojan alakerrassa vahtimestari katsoo läpi sormien tai toiseen suuntaan. Kävelemme seitsemänteen kerrokseen enkä selvin päin ikinä jaksaisi niin nopeasti. Pojan seinillä on kaikki sen tärkeimmät: Che, Malcolm X, Muhammad Ali, Bob Marley ja Martin Luther King. Poika on nuori ja laiha ja sillä on melkein yhtä valkoinen iho kuin minulla. Se puhuu ranskaa pehmeästi ja välillä vähän englantia. Kauniit huulet ja sellaiset uneliaat ja vähän vinot sänkykamarisilmät, joihin minut on liian helppo hukuttaa. Poika lukee arabiaa eikä juo kahvia. Se on kasvissyöjä ja se tuntee Jari Litmasen ja Sami Hyypiän; sen lempijoukkue on Leverkusen. Pojalla on jääkylmät jalat ja aamulla, kun sen päätä särkee, se pyytää minua hieromaan otsaansa.
Kun kello on jo ihan liian paljon eikä kumpikaan keksi enää tekosyitä olla nousematta, kerään vaitonaisena eiliset juhlavaatteeni. Pariisilaisetkin huomaavat, että tänään en herännyt kotoa. Poika saattaa minut alakertaan kotivaatteissaan ja neuvoo oikean metroaseman. Minä annan sille oikean suukon poskelle, enkä kysy mitään.
Illalla raitiovaunussa on tavallistakin enemmän helliä pareja. Käännän pään ja mietin, että olis siistiä, jos elämässä ois joku ihminen, joka on oma ja siinä rinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti