siitä kuinka sattuu

Jos syyttäisin hormoneja, olisiko tämä helpompaa?

Tanskalaispoika sanoi minulle tänään: ”Sinä olet liian kova itsellesi”. Heureka. Ihan liian kova minä en silti vielä ole, koska tälläkin kertaa se sai minut itkemään. Tietämättään.

Se oli lukenut siitä, miten vaikeaa minun on pyytää ihmisten seuraa. Koska olen varma, etteivät niitä kiinnosta sellaiset asiat kuin minua tai oikeastaan ettei niitä kiinnosta minun seurani. Pojan mielestä oli ollut tarpeetonta kirjoittaa niin. Minusta ei.

Ne sanat koskivat minun arkaan paikkaani, avasivat jotain. Ehkä siksi, että juuri se poika joskus sai minut tuntemaan itseni arvokkaaksi. Ehkä siksi, että se kuvittelee, että sillä on edelleen lupa sanoa minulle mitä tahansa; lupa koskea minun arkoihin paikkoihini. Ehkä siksi, että sillä tänäänkin oli minulle liian vähän aikaa eikä kupillinen kahvia kerran viikossa riitä siihen, että oltaisiin parhaita ystäviä.

Tai ehkä siksi, että viime päivinä olen ollut itselleni vieläkin kovempi. Kärsinyt taas kerran siitä, miten huono olen ihmisten kanssa. En osaa ottaa yhtään ihmissuhdetta rennosti, en kenenkään kanssa. Pelkään koko ajan, että minut unohdetaan tai jään paitsi jostain ja pahoitan mieleni heti, jos jään ulkopuolelle – vaikken edes voi olla koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. En osaa olla kenenkään kanssa luontevasti, en osaa puhua kenellekään enkä itse koskaan pyydä ketään minnekään. En minä ihmettele, vaikkei minuakaan koskaan pyydettäisi.

Näen itseni koko ajan kahdessa täysin erilaisessa valossa. Toisessa kuvassa olen vahva ja pystyn mihin vaan – toisessa en kelpaa kenellekään. Tänä aamuna herätessäni päässäni soi ”vaalealla tytöllä on lenkkitossut sylissä, se varmaan luulee se saa miehen jos se jumppaa”. Joinain päivinä en hyväksy itsestäni mitään osaa enkä usko, että kukaan muukaan voisi.

Alan jo ajatella tulevaa, uskottelen itselleni taas, että siellä minne olen menossa kaikki on paremmin ja joku vihdoin näkee minutkin. Vaikka tiedän kyllä, ettei itseään voi paeta – varsinkaan sinne, mistä jo kerran juoksi karkuun. Ja toisaalta minut valtaa sama vanha ajatus siitä, miten minä kyllä pärjään. Ja ehkä siinä juuri on ongelma. Ehkei minun pitäisi vaatia itseltäni niin paljon.

Jos jossain olisi joku, joka olisi minulle hellä, ehkä minunkaan ei tarvitsisi olla niin kova.

varjopuolia

Viime päivinä olen ollut ruma ja ontto ihminen. Olen ollut julma ja inhottava niille, joista en pidä. Haluaisin oppia pitämään niistäkin, joista en pidä. Sietämään ja olemaan niin kuin aikuinen. Sen sijaan minä jätän huomioimatta, ilkeilen ja tiuskin. Ja koko ajan mietin, miltä minusta tuntuu kun joku tekee minulle niin.

Minä olen mustasukkainenkin, loputtoman ja kuristavan mustasukkainen. Ihmisistä, jotka eivät ole minun ja jotka muutaman kuukauden päästä ovat jo kokonaan poissa. Minulle tulee siitä myrkyllinen olo ja se saa minut inhoamaan niitä toisia, jotka tekevät mustasukkaiseksi.

Minä pelkään olla näin kylmä ja taitamaton. Minä pelkään olla yksinkin.

viiden pennin draamakuningatar

Viikonloput venyvät päiviksi ja kukaties viikoiksi kaiken ylitse valuvien tuhkapilvien vuoksi ja kaunis saksalaispoika viihtyy paremmin naapurintytön kuin minun seurassani. Minä osaan keimailla yhden illan, mutta enempään minusta ei ehkä koskaan ole.

Aamuyöstä saan päähäni lähteä kävelemään yksin kotiin halki Pariisin, koska olen varma ettei ketään kiinnosta olenko siellä, hikisellä tanssilattialla. Kaikki katsovat kauniisti jotain, mutta kukaan ei katso minua. Otan takkini ja raivaan tieni tungoksen läpi, en jaksaisi yhtään poskisuudelmaa enkä yhtään varoituksen sanaa. Ja silti, kun pääsen kadulle, kuulen kun joku huutaa perääni. Se on toinen niistä jumiin jääneistä saksalaispojista, se joka puhuu minulle espanjaa ja jolla on kauniit kaartuvat silmäripset. Se haluaa tietää, että olen kunnossa, että selviän varmasti kotiin. Ja minä hymyilen, miksi niin olisin vihainen tai muutakaan. Matkalla en itkekään, vaikka niin suunnittelin.

Aamulla herään ennen kukonlaulua aurinkoon, joka paistaa suoraan sisään verhojenkin läpi, lämmittää huoneen tukalaksi ja tunkkaiseksi. Joku koputtaa oveen, sitten joku toinen ja minä vain makaan sängyssäni enkä ajattele ketään. En lähde brunssille, en piknikille vaan pakkaan laukkuun viinirypäleitä ja Sartren ja otan metron kaakkoon. Kävelen lampien rantoja, metsäpolkuja ja pölyisiä teitä. Vastaan tulee eläintarha, sitten linna. Linnanpihalla olen jo kokonaan leppynyt.

Silloin tällöin kaipaan hetken tšekkiläispoikaa ja ajattelen, millaista olisi vaellella sen kanssa niitä pieniä polkuja jonain kiireettömänä sunnuntaina. Tajuan, että pidän siitä niin paljon siksi, että sille minä tunnun aina olevan keskipiste. Sitä juuri janoan.

Illalla lähden saksalaispoikien ja saksalaistyttöjen kanssa syömään kaupungin parhaita falafelejä, en välitä vaikka ne puhuvat koko ajan saksaa enkä siitäkään, kun se kaunis poika kävelee koko ajan naapurintytön vierellä. Kyllä se hymyilee minulle monta kertaa, tekee tikusta asiaa mutta minä päätän ajatella siitä niin kuin kenestä tahansa. Puhun mieluummin sen toisen kanssa, voi olla että pidän sittenkin enemmän siitä. Se juo olutta minun lasistani ja minä päästän sen metronportista omalla lipullani. Se yrittää saada minut puhumaan espanjaa ja kysyy, nähdäänkö Barcelonassa kesäkuussa.

il y a bien des années que je pense à tomas

Simone de Beauvoir on kirjoittanut, että kirjat joita vaihdetaan ja joista keskustellaan, luovat ikuisen siteen pojan ja tytön välille.

Tänään sain tšekkiläispojalta lainaksi maailman parhaan kirjan. Se on ostettu portinpielen partasuiselta sedältä sinä iltana, kun se poika olisi tahtonut nukkua minun kainalossani mutta minä en päästänyt. Setä istuu siinä joka ilta kirjoineen ja tervehtii jokaista. Minä tervehdin takaisin, mutten koskaan rohkene jäädä katsomaan kirjoja.

Kirja on käytetty; luettu. Siinä on kahvitahroja ja valkoiset paperikannet, joihin on kirjoitettu muistiinpanoja ja lukuja joiden merkitystä en ymmärrä. Monia sanoja on alleviivattu lyijykynällä ja niiden päällä lukee tšekinkieliset käännökset kauniilla arkkitehdin käsialalla. En ymmärrä niistä sanaakaan, mutta sellaiset merkinnät tekevät kirjoista intiimimpiä.

Se poika ei ehtinyt itse tuomaan kirjaa vaan sain sen naapurinpojalta. Ehkä se jonain päivänä tulee, koska minulla on nyt pala siitä.

välähdys

muistin vasta

metron liukuportaissa
se kysyi minulta
etsinkö rakkautta

hajamieli

Hajamielinen lauantaidarra-aamu. Keksin lounaspöydässä vihdoin jotain sanottavaa, mutta sitten kaunis, punatukkainen australialaispoika tupsahti keittiöön ja häkellyin. Se näytti lenkkivaatteissa ja valkoisissa hampaissaan niin hyvältä, että oli pakko yrittää vetää vatsaa sisään ja olla valoittava. Olen niin helppo.

Eilen yritin narrata nuorta kaunista tsekkiläispoikaa. Sillä on ne makuukamarisilmät ja hymykuopat. Se puhuu minulle Alvar Aallosta ja suomalaisista itsemurhista. Kun sanoin, että osaan venäjää, se käski minun selittää mikä on perestroika. Se ei vieläkään usko, että Suomessakin tiedetään jotain kommunismista. Minä nauroin sille, kun se ei tiennyt kuka on Simone de Beauvoir. Se nauroi minulle, kun tunnustin etten ole lukenut yhtään Sartrea. Se tuli sisälle asti, koska se halusi nähdä minun kirjahyllyni. Sitten se kuitenkin veti takin päälleen ja lähti pyöräilemään kotiin. Jos se ei olisi niin nuori ja niin kaukaa, minä rakastaisin sitä kuin elämäni miestä. Ehkä.

En minä tiedä, millaista on rakastaa elämänsä miestä.

näkymättömissä

Jos joku katsoisi minua oikein läheltä, se näkisi että minun poskeni ja nenänpääni ovat täynnä pisamia.

Joku katsoo minua kameran linssin läpi ja näkee minut kauniiksi. Ja silti olen näkymätön. Pisamia myöten.

© deJerres Schanen