Jos syyttäisin hormoneja, olisiko tämä helpompaa?
Tanskalaispoika sanoi minulle tänään: ”Sinä olet liian kova itsellesi”. Heureka. Ihan liian kova minä en silti vielä ole, koska tälläkin kertaa se sai minut itkemään. Tietämättään.
Se oli lukenut siitä, miten vaikeaa minun on pyytää ihmisten seuraa. Koska olen varma, etteivät niitä kiinnosta sellaiset asiat kuin minua tai oikeastaan ettei niitä kiinnosta minun seurani. Pojan mielestä oli ollut tarpeetonta kirjoittaa niin. Minusta ei.
Ne sanat koskivat minun arkaan paikkaani, avasivat jotain. Ehkä siksi, että juuri se poika joskus sai minut tuntemaan itseni arvokkaaksi. Ehkä siksi, että se kuvittelee, että sillä on edelleen lupa sanoa minulle mitä tahansa; lupa koskea minun arkoihin paikkoihini. Ehkä siksi, että sillä tänäänkin oli minulle liian vähän aikaa eikä kupillinen kahvia kerran viikossa riitä siihen, että oltaisiin parhaita ystäviä.
Tai ehkä siksi, että viime päivinä olen ollut itselleni vieläkin kovempi. Kärsinyt taas kerran siitä, miten huono olen ihmisten kanssa. En osaa ottaa yhtään ihmissuhdetta rennosti, en kenenkään kanssa. Pelkään koko ajan, että minut unohdetaan tai jään paitsi jostain ja pahoitan mieleni heti, jos jään ulkopuolelle – vaikken edes voi olla koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. En osaa olla kenenkään kanssa luontevasti, en osaa puhua kenellekään enkä itse koskaan pyydä ketään minnekään. En minä ihmettele, vaikkei minuakaan koskaan pyydettäisi.
Näen itseni koko ajan kahdessa täysin erilaisessa valossa. Toisessa kuvassa olen vahva ja pystyn mihin vaan – toisessa en kelpaa kenellekään. Tänä aamuna herätessäni päässäni soi ”vaalealla tytöllä on lenkkitossut sylissä, se varmaan luulee se saa miehen jos se jumppaa”. Joinain päivinä en hyväksy itsestäni mitään osaa enkä usko, että kukaan muukaan voisi.
Alan jo ajatella tulevaa, uskottelen itselleni taas, että siellä minne olen menossa kaikki on paremmin ja joku vihdoin näkee minutkin. Vaikka tiedän kyllä, ettei itseään voi paeta – varsinkaan sinne, mistä jo kerran juoksi karkuun. Ja toisaalta minut valtaa sama vanha ajatus siitä, miten minä kyllä pärjään. Ja ehkä siinä juuri on ongelma. Ehkei minun pitäisi vaatia itseltäni niin paljon.
Jos jossain olisi joku, joka olisi minulle hellä, ehkä minunkaan ei tarvitsisi olla niin kova.
2 kommenttia:
Nuo kaksi täysin erilaista näkemystä ovat oikeastaan yksi ja sama, saman vaatimuksen kaksi puolta: joko pystyy mihin vain tai ei kelpaa kenellekään. Siitä välistä puuttuu vain se yhdistävä sana.
Kyllähän sinä pärjäätkin, ei siitä ole epäilystäkään, mutta voihan niitä suuntia ja tapoja pärjätä silti vähän tarkistaa ja inhimillistää. Jos vahvuus on suuri ja jalo hevonen, niin ei se taida parhaaseensa pystyä piiskaamalla ja kiristämällä köysiä. Vähän niin kuin kiitokseksi siitä, että se on vetänyt monista soista ylös, toteaisi vaan, että "Paska ja vitun ruma kaakki, mutta onhan se sentään vahva. Katotaan, milloin selkä katkeaa, vähän tuntuu jalat jo tutisevan, haha."
Ehkä puhuin tässä enemmän itselleni. Omalle hevoselleni olen lastannut sellaisen kivireen perässä vedettäväksi, että aika kangerrellen se sitä puskee eteenpäin. Ja nahkaruoska soi...
-
Paljon ajatuksia herättänyt teksti oli tämä. Kävin lukemassa monta kertaa, mutta kommentointi on vähän vaikeaa. Itkeminen on ainakin hyvä asia, ja se, että tunnistaa, mikä on kipeää.
Kaunista kevättä sinulle, Riikka. Hevosilla tai ilman.
kiitos annikki. tykkäsin noista hevosista, siitä että jos osaisi muutakin kuin piiskata. sellaista lempeyttä minä haluaisin oppia, kun niin liian helposti tuomitsen itseni ja alennan jotenkin. olen varma pahimmasta. vähemmästäkin ihmiset pelästyvät. ja minä nyt ainakin.
kiva kun kommentoit, kaipasin jotain kaikua. vaikken sitä itsekään kovin usein tee. ihanaa kevättä sullekin!
Lähetä kommentti