maanantai 19. huhtikuuta 2010

viiden pennin draamakuningatar

Viikonloput venyvät päiviksi ja kukaties viikoiksi kaiken ylitse valuvien tuhkapilvien vuoksi ja kaunis saksalaispoika viihtyy paremmin naapurintytön kuin minun seurassani. Minä osaan keimailla yhden illan, mutta enempään minusta ei ehkä koskaan ole.

Aamuyöstä saan päähäni lähteä kävelemään yksin kotiin halki Pariisin, koska olen varma ettei ketään kiinnosta olenko siellä, hikisellä tanssilattialla. Kaikki katsovat kauniisti jotain, mutta kukaan ei katso minua. Otan takkini ja raivaan tieni tungoksen läpi, en jaksaisi yhtään poskisuudelmaa enkä yhtään varoituksen sanaa. Ja silti, kun pääsen kadulle, kuulen kun joku huutaa perääni. Se on toinen niistä jumiin jääneistä saksalaispojista, se joka puhuu minulle espanjaa ja jolla on kauniit kaartuvat silmäripset. Se haluaa tietää, että olen kunnossa, että selviän varmasti kotiin. Ja minä hymyilen, miksi niin olisin vihainen tai muutakaan. Matkalla en itkekään, vaikka niin suunnittelin.

Aamulla herään ennen kukonlaulua aurinkoon, joka paistaa suoraan sisään verhojenkin läpi, lämmittää huoneen tukalaksi ja tunkkaiseksi. Joku koputtaa oveen, sitten joku toinen ja minä vain makaan sängyssäni enkä ajattele ketään. En lähde brunssille, en piknikille vaan pakkaan laukkuun viinirypäleitä ja Sartren ja otan metron kaakkoon. Kävelen lampien rantoja, metsäpolkuja ja pölyisiä teitä. Vastaan tulee eläintarha, sitten linna. Linnanpihalla olen jo kokonaan leppynyt.

Silloin tällöin kaipaan hetken tšekkiläispoikaa ja ajattelen, millaista olisi vaellella sen kanssa niitä pieniä polkuja jonain kiireettömänä sunnuntaina. Tajuan, että pidän siitä niin paljon siksi, että sille minä tunnun aina olevan keskipiste. Sitä juuri janoan.

Illalla lähden saksalaispoikien ja saksalaistyttöjen kanssa syömään kaupungin parhaita falafelejä, en välitä vaikka ne puhuvat koko ajan saksaa enkä siitäkään, kun se kaunis poika kävelee koko ajan naapurintytön vierellä. Kyllä se hymyilee minulle monta kertaa, tekee tikusta asiaa mutta minä päätän ajatella siitä niin kuin kenestä tahansa. Puhun mieluummin sen toisen kanssa, voi olla että pidän sittenkin enemmän siitä. Se juo olutta minun lasistani ja minä päästän sen metronportista omalla lipullani. Se yrittää saada minut puhumaan espanjaa ja kysyy, nähdäänkö Barcelonassa kesäkuussa.

4 kommenttia:

Aino kirjoitti...

mieletöntä miten rohkea sä olet. tai miten rohkeasti aidon tuntuinen ihminen sä olet. kun sä kirjoitat noista asioista ja sun tuntemuksista tänne etkä jätä niitä huonoja asioita kertomatta. mä vähäsen ihailen sitä. rehellisyyttä.

Paituliina kirjoitti...

Teksteistäsi tulee harmistus oman elämänsuhteen, että miksen itse lähtenyt - olin nössö...

estelle kirjoitti...

Haaste!

Riikka kirjoitti...

anteeksi, en ole muistanut vastata näihin kommentteihin ollenkaan.

aino, kiitos. usein musta tuntuu, etten ole tippaakaan rohkea - ainakaan missään muualla kuin täällä. täällä mä voin kyllä värittääkin tarinoistani ihan millaisia tahansa, mutta olisi tylsää olla aina ehjä. säröistä on helpompi kirjoittaa. oikeassa elämässä en ole kyllä ollenkaan kovin rohkea.

johanna ei minusta sekään ole paha, jos osaa jäädä. lähtemisessä on hyvät puolensa ja mä oon aina ollut siihen tyytyväinen, mutta toisaalta haluaisin joskus osata olla tyytyväinen paikallani.

ja este vielä, mä oon ehkä parempi sit kun ne hormonit ja muut menee pois. joohan?