Hajamielinen lauantaidarra-aamu. Keksin lounaspöydässä vihdoin jotain sanottavaa, mutta sitten kaunis, punatukkainen australialaispoika tupsahti keittiöön ja häkellyin. Se näytti lenkkivaatteissa ja valkoisissa hampaissaan niin hyvältä, että oli pakko yrittää vetää vatsaa sisään ja olla valoittava. Olen niin helppo.
Eilen yritin narrata nuorta kaunista tsekkiläispoikaa. Sillä on ne makuukamarisilmät ja hymykuopat. Se puhuu minulle Alvar Aallosta ja suomalaisista itsemurhista. Kun sanoin, että osaan venäjää, se käski minun selittää mikä on perestroika. Se ei vieläkään usko, että Suomessakin tiedetään jotain kommunismista. Minä nauroin sille, kun se ei tiennyt kuka on Simone de Beauvoir. Se nauroi minulle, kun tunnustin etten ole lukenut yhtään Sartrea. Se tuli sisälle asti, koska se halusi nähdä minun kirjahyllyni. Sitten se kuitenkin veti takin päälleen ja lähti pyöräilemään kotiin. Jos se ei olisi niin nuori ja niin kaukaa, minä rakastaisin sitä kuin elämäni miestä. Ehkä.
En minä tiedä, millaista on rakastaa elämänsä miestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti