Sanat pakenevat taas, enkä malttaisi kirjoittaa mitään, mitä en jaksa perustella. Kaikki menee väärin päin yrittämättäkin.
Senkin uhalla, ja sen uhalla, että olen jo sanonut tämän kaiken tuhanteen kertaan, ja että taas olen surkea ja säälittävä ja tyhjä ja vailla tarkoitusta, minä sanon. Kaipaan rakkautta.
Kaipaan ihmisiä. Tänään näin muutaman niistä vanhoista. Sellaisia, jotka joskus olivat rakkaimpia. Niitä, joita vieläkin on ikävä. Tuntuu hyvältä muistaa, että niitä on. Tuntuu hyvältä, kun vuodet tai kuukaudet eivät oikeastaan tunnu missään. Tuntuu hyvältä, koska luulen, että ne tietävät juuri millainen olen ja silti jaksavat nauraa ja naurattaa.
Ja samalla tuntuu siltä, että taas hajosi yksi salpa siitä arkusta, johon olen kätkenyt kaiken mikä tekee kipeää. On helpompi unohtaa, silloin on helpompi olla kaipaamatta. Mutta ei ihminen loputtomiin jaksa. Yksinäisyyteen nääntyy ja vielä pahemmin siihen, että valehtelee itselleen.
Liian monta asiaa laukeaa yhtä aikaa, ei elämä koskaan helpota niin kuin seminaarissa sanottiin. Ja minusta jää noituva, hermostuva ja solvauksia sihautteleva kuori. Rakkaudenkaipuuta.
2 kommenttia:
Haluisin osata tehä jotain, mut tiedän, etten voi korvata muita ihmisiä. Näin sut tänään kävelemässä yliopistolta(?), meinasin jo huutaa perääsi, mut olit ehkä vähän liian kaukana (ja siinä välissä monta kiireistä ihmistä). Tosin mikäpä mä olisin auttamaan, kun ite oon niin loppu, etten saa omaa blogikirjotusta aikaseksi. :)
mä en ollut tippaakaan kiireinen siinä hetkessä vaan täysin zen 1,5 tunnin joogaamisen jälkeen. mut en ois välttämättä huomannut, niin zen olin koko työpäivänkin.
et tietenkään voi korvata muita ihmisiä. ei kukaan toinen voi korvata ketään. enkä minä halua korvaajia, haluaisin takaisin monia. täytyy vain päättää, taisteleeko vielä vaikkei voitto olisikaan sitä mitä kuvittelee vai päästääkö kokonaan irti. eivät ne kaikki niin kaukana ole - joskus se olen minä, joka pysyy etäällä. monesti väärään aikaan.
Lähetä kommentti