maanantai 26. syyskuuta 2011

elmo

Eilen juoksin elämäni neljännen puolimaratonin. Se alkaa tuntua jo rutiinilta. Vierailu kisatoimistoon ja yhteinen hiilihydraattilounas kisaa edeltävänä päivänä. Aikainen herääminen ja kevyt proteiiniaamupala. Hermoilu, teippaaminen, sallittu doping ja reppu täynnä erilaisia kilpavarusteita, vaikka kyse on lajista johon ei oikeasti tarvita mitään muuta kuin jalat.

Lähtöviivalla seisoin isoveljen vieressä, vaikka tiesin, että se ehättää maaliin monta kymmentä minuuttia minua ennen. Ainakin siellä sitten odottaa joku. Jo ennen puoltaväliä tajusin, että hei, minähän pystyn juoksemaan kymmenen kilometriä ihan leikiten ja päälle toisetkin kymmenen vaikka vähän hampaat irvessa. En olisi koskaan uskonut olevani se tyttö, joka jaksaa juosta kymmenen kilometriä.

Matkalla peesasin toisia yhtä hitaita, räyhäsin poliisille joka antoi autojen mennä ennen juoksijoita, sanoin kiitos kaikille tuntemattomille, jotka kannustivat. Sain lasin vettä joltain naiselta, jota en koskaan enää näe. Maalialueen mutkassa yksi mies taputti ja kannusti niin kovaa, että jaksoin kuin jaksoinkin juosta vielä viimeiset metrit. Maaliin tultua melkein mihinkään ei sattunut ja minä voitin kelloa vastaan melkein kymmenen minuuttia. Kotimatkalla oksensin pusikkoon. Veikka vain nauroi ja sanoi, että on sulla huippu-urheilijan elkeet. Iltapäivällä ei tuntunut enää melkein miltään. Vähän epätodelliselta, miten niin juoksin äsken yli kaksikymmentä kilometriä. No niin vain juoksin, nyt se on taas ohi.

Mutta minusta on tullut taas se urheileva tyttö, melkein kymmenen vuoden jälkeen. Minulla on voimaa ja vauhtia ja kestävyyttä. Pojatkin jäävät joskus kakkoseksi. Ulospäin se ei ehkä näy mutta sisältä olen taas se poninhäntäpäinen ja reipas. Parhaimmalle tuntuu se, että tekee jotain fyysistä. Kun kukaan ei kosketa, on pakko saada tuntea edes jotain. Kipeät lihakset korvaavat turran sydämen. Huonosti, mutta edes sinne päin.

7 kommenttia:

Annikki kirjoitti...

Minustakin on ollut ihan huippua palata kaikenlaiseen treenaamiseen pitkän matalalennon jälkeen. Lihakset ovat kipeinä, mutta sydän ei ole turta. Ehkä se menee minulla niin päin, että kun sydän voi hyvin, tahdon liikkua ja leikkiä, ja kun sydän on turta, ei mikään muukaan liiku, ei virtaa. En voi korvata toista toisella, vaan ne ovat yhtä.

Joko se on ensi kesänä kokomaratoni tähtäimessä? Eikö se niin mene noiden juoksuhommien kanssa, että kun antaa yhden pikkuvarpaan, niin menee koko kinkku.

Ehkä saat onnea tuottavan rasitusvamman! Minun puolimaratonille kävi joskus sillä lailla "hauskasti", että tein elämäni ensimmäisen intervalliharjoituksen ja reisi repesi jostakin vanhasta vammasta, silleen krits vaan. Siinä sairauslomalla sitten tapasin mukavan pojan, jonka kanssa nilkutin ja kiroilin pari viikkoa ja aloimme seurustella. Oh, those happy days! Ja juokseminen sai kaiken tämän aikaan.

Arina kirjoitti...

Kiitos kauniista sanoistasi Riikka. ♥

Huh, varmaan melkoinen fiilis tollasen maratonin jälkeen! Oot selvästikin liikunnallinen! :)

Riikka kirjoitti...

minulla sydän pysyy paremmassa vireessä, jos jaksan pysyä liikkeessä. eikä se oikeastaan turta ole, iho ehkä on. kun kukaan ei kosketa ulkoa, on pakko riuhtoa niin että edes sisällä tuntuisi jotain. vaikka sitten kipeät reisilihakset.

maratonista en kyllä tiedä, se on jo vähän hullunhommaa. veikka on kyllä jo menossa, että ei sitä koskaan tiedä. kun ei minusta koskaan pitänyt tulla edes sitä tyttöä, joka juoksee kilometrejä.

vasempaan jalkaan tuli kyllä joku vamma, muttei siitä mitään iloa ole vielä seurannut. koko kesän olen kovasti yrittänyt käydä siellä jalkapallossakin, kun siellä käy aika paljon kivoja poikia (no en kyllä pelkästään sen takia!). mutta ei mitään, ei mitään. ei kerrassaan mitään. muuta kuin kipeät reisilihakset.

arina hyvä jos sanoista on edes vähän lohtua. kovin paljon surua on blogiystävillä nyt valloilla.

sanotaan, että yritän olla liikunnallinen... silloin nuorena olin ihan oikeasti.

Annikki kirjoitti...

Joo, ei teekään mieli nyt vitsailla enää. :(

Ja kyllähän se niin on, että turha nykyään olisi edes pudottaa levypainot päälleen salilla tai pudota jostakin laitteesta. Ei saisi rakkautta, ei.

Harmi tavallaan, että olet jalkapallotyttöjä, koska sitten et todennäköisesti voisi olla aikidotyttöjä, sillä se on sellainen laji, jossa kyllä saa kosketusta. Enkä tarkoita rumaa, ruhjovaa ja kovaa kosketusta, vaan pehmeää, virtaavaa, hämmentävän yllätyksellistä kosketusta, joka hyvänä on parempaa kuin paraskaan seksi ja parhaimmillaan menee kaikesta kokemasta kirkkaasti yli.

Mutta niin. Mukava lukea juoksemisesta, kun en voi itse enää oikein juosta, ja se oli myös ihana harrastus. Juostessa pystyi aina ajattelemaan, se oli sellaista meditatiivista.

Kokeile ihmeessä maratonia, eihän siihen nyt niin paljon tarvitse treenata. Mutta voihan se olla, että siltä tieltä ei olisi sitten enää paluuta. Alkaisit juosta ihan hulluna.

Riikka kirjoitti...

kylläpäs ihan punastelin ja tirskuin, kun töissä luin aikidosta ja seksistä. voisinkohan minä sittenkin olla aikidotyttö? paitsi jos se vaatii jotain koordinaatiota tai sellaista. halusin pitkään tanssijaksi, mutta olen kaikilla tunneilla ihan onneton. sitten menin kuntosalille ja tajusin, että ehkä minun lahjani ovatkin painonnostossa. surkeuksien surkeus.

olen kyllä yllytyshullu, mutta epäröin silti vielä maratonin kanssa. meinasin jo mennä roomaan juoksemaan viime talvena, mutta täällä on niin hankala harjoitella talvisin. ja sitä paitsi, minä en ole ollenkaan niin kurinalainen, että jaksaisin. enkä luonnostani ollenkaan juoksija. vihasin juoksemista 25-vuotiaaksi, kunnes päätin hampaat irvessä juosta ensimmäisen puolimaratonin. nykyään pääsen joskus flow'hun, mutten tiedä riittääkö se sittenkään. sitä paitsi jalkapallotytöillä on kaikki ruumiinosat vuorotellen rikki, eikä niillä aina oikein juosta. niin, selityksiä ja tekosyitä.

Annikki kirjoitti...

Olikohan se vähän yliampuva mainos? noo, ei se voi olla, jos niin sen koen.

Aikido on sellainen matalan kynnyksen laji, että ei siinä tarvitse edes hyvää kuntoa aloittaessa, ja ihan tavallinen koordinaatiokyky riittää eli aluksi on ihan normaalia, ettei ihminen ymmärrä edes kumpi jalka on edessä, oikea vai vasen. Kaikki tarvittava kehittyy sitten tehdessä.

Ainakin siellä Helsingissä on paljon seuroja ja harrastajia, ja paljon mukavia aikidopoikia. Laji houkuttelee kilttejä, fiksuja ja itseironisia tyyppejä. Koska ei sillä nyt saa mitään katu-uskottavuutta kovin nopeasti, ja pehmoilu on coolii. Vantaan Akari ja Helsingin Meidokan on mukavia seuroja. Ja Helsingin yliopistollakin on omansa: Seitokai.

Siihen, voisitko olla aikidotyttö, niin en osaa vastata. Kyllä sen sydämessään ihminen tietää. Haha, vähän niin kuin tykkääkö suklaajäätelöstä.

--

Viha kuulostaa aika kivalta pontimelta juoksuun, mutta ehkä se, että jostakin tykkäisi, voisi olla ainakin erilaista. :)

Riikka kirjoitti...

vihan sijaan ehkä oikeammin kuitenkin näyttämisen halu. että älä sinä lenkkipolku isottele, vielä minä sinut kesytän. siinä jo on jonkinlainen ponsi.

mä en kyllä tykkää (suklaa)jäätelöstä, mutta aikidoa täytyy makustella. kiitos vinkeistä!