we'll always have paris, won't we?

Violet kirjoittaa niin kauniita Pariisin joulusta ja minun sydämeni kolisee. Kerran minäkin tahtoisin viettää joulun siellä. Istua terasseilla lämpölamppujen alla, juoda samppanjaa ja syödä ostereita. Ihastella Champs-Elysées'n valoja, vaikka muuten en voi sietää koko katua.

Tahtoisin takaisin sinne, mutta en yksin. Haluaisin näyttää ne kauneimmat paikat, Père Lachaisen ja kirjastonrannan ja sen velholinnan näköisen talon, jossa asuin yhden vuoden. Tammikuun valkoisen valon ja lehdettömät puut. Keväällä kirsikankukat ja loppusyksystä neidonhiuspuun keltaiset perhosen muotoiset lehdet. Moskeijan mantelileivokset ja makean minttuteen korkeissa laseissa. Seinen rannat keskikesällä keskiyöllä, kun kiire on loppunut, saksofoni soi ja kaupunki näyttää toiset kasvonsa.

Tahtoisin viedä sinne sen, jota tulen rakastamaan. Sen sijaan istun yksin kotona Helsingin laidalla ja kuuntelen, kun tuuli tuivertaa nurkissa. Syön tusinan macaroneja ja huuhtelen suuni bretagnelaisella omenasiiderillä kuin mikäkin viiden pennin Marie-Antoinette.

rakkauspuhetta

Tänään olen ollut jo vähän haikea. Viime aikoina olen monta kertaa ajatellut, että ensi vuonna aion rakastaa enemmän. Tänään olen ajatellut rakkautta ja ollut vähän epätoivoinen.

Kaljupäinen mies ja se jota ei oikeasti ole tai jos on niin vain öisin (sille pitäisi keksiä joku lyhyempi) sanoivat molemmat kauniita. Ja minä ajattelin: kyllä voin pitää kummastakin. Minullahan ei ole mitään, velvollisuuksia eikä siteitä. Ei ketään. Eivätkä nekään oikeasti ole kumpikaan minulle mitään. Minun mielikuvitusmaailmassani voin pitää molemmista.

Mutta tänään ajattelin taas järjellä. Sen kaljupäisen kanssa voisin kuvitella öitä. Sanoin: panisin. Mitään enempää en kuvittele, koska en usko, että se koskaan oikeasti haluaisi minusta mitään. Ainakaan mitään muuta. Ja se toinen taas. Sillä on jo se kaikki. Rakkaus ja nainen, jonka viereen se käy öisin. Ja vaikka kaikkea voi tapahtua, eroja ja ties mitä, ei sellaisen varaan voi rakentaa mitään, ei edes toivoa. Toivotonta on helpointa rakastaa.

Näen koko ajan selvemmin, etten usko rakkauteen. En minun. Uskallan vain epätoivoa. Mutta, ensi vuonna aion rakastaa enemmän. Ehkä osaan.

pariisi, 26.12.1897

"Joulu ja sunnuntai = porvarillisen talven seisaus, kun kristallikruunut hohtavat, pöydillä on valkoiset liinat, hopeat ja posliinit ja kristallit, tarjotaan ostereita, lihalientä, pasteijoita, kalkkunaa, porsasta, härkää, vanukkaita, hyytelöitä, kakkuja, juodaan champagnea, portviiniä, konjakkia! Oksetus, ähky, vatsakatarri, kihti ja sydänhalvaus! Koti koristettu mistelinoksilla (pelkkä loiskasvi!), avataan paketteja, särjetään pähkinöitä, rouskutetaan, maiskutetaan. Syökää, juokaa, pikkuporvarit, älkää katsoko ikkunasta ulos! Rikkaiden rikkaus paistaa ikkunoista, mutta älkää köyhät katsoko sisään!"

K. Carlson: William N. päiväkirja

aatto

Kävelin hiljaisessa illassa ja kaikki ajatukset tulivat tarinoina. Niin käy joskus, silloin kun kertoo enemmän ja elää vähemmän, mutta kuitenkin elää.

Maunulaan kävelee korkeintaan kaksikymmentä minuuttia. Kävelin sinne kerran, kun oli ne juoksutreffit. Ja kävelen toistekin, sitten kun tulee joku tammikuu ja lakkaamme juomasta tequilaa ja alamme juosta taas. Ja olla ihmisiksi.

Ilkantien risteyksessä katsoin sisään alakerran ikkunasta, valoon. Ulkomaalaisen näköiset iloiset ihmiset tanssivat käsikynkkää ympäri huonetta ja minä mietin, koputtaisinko ikkunaan ja kysyisin, saanko minäkin. Mutten koputtanut vaan jatkoin matkaa hautausmaalle yksi ainoa kynttilä kainalossa.

Kaikilla hautausmailla on sellainen paikka, jonne voi jättää kynttilöitä niille, jotka lepäävät jossain muualla. Maunulassa oli iso kivi, tiiliaidat ja valoa hohtava risti. Kaivoin taskusta Vasemmistonuorten tulitikut ja hymyilin kun ajattelin, mitä isä niistä sanoisi. Katselin kynttilämerta ja ihmisiä ja seisoin kauan sytytetty kynttilä käsissäni, etsien oikeaa paikkaa. Sitten yhtäkkiä tulivat kyyneleet, vaikken moneen vuoteen ole itkenyt hautausmaalla.

Kotimatkalla en ajatellut yhtään tarinaa.

kun ei se muutakaan osaa

Niin sydänverta vuotavia, nämä sanat. Ja se on juuri minua. Se on parasta, mitä minulla on antaa. Ja, jos totta puhutaan, eihän sitä kukaan kestäisi.

for cryin' out loud

Minun on sitten pakko. Minun on pakko sotkeentua. Pakko tempoa kaikkia ovia. Pakko astua halkeamille. Pakko polttaa sormeni hehkuvassa liekissä ja pakko maata lattialla lahnan ja rätin lailla itkemässä ääneen.

Minä en sitten voi. En millään. Luottaa, mihinkään. Itseeni, rakkauksiin, kehenkään. Luottaa siihen, että on toinenkin tapa kuin repiä itsensä kappaleiksi.

En, koska minä elän kivusta. Sanat elävät kivusta ja minä sanoista. Minä tarvitsen tätä draamaa, että kykenisin edes hengittämään. Ilman kipua ei minulla kieltäkään olisi.

savua

Minun rakkauteni on toisen luokan. Se ei elä päivänvalossa. Se on palasia aamukolmen ja auringonnousun välillä. Varastettuja. Se on pelkkiä palasia, aina, ja niihin minä takerrun kun en muutakaan saa. Puhun rakkaudesta vaikka se on vain jotain hupsuja palasia.

Se on varastettuja suudelmia metroasemalla. Tequilashotteja, jotka aina käyvät tekosyystä. Illan viimeisiä hitaita, kun kaikki ovat jo liian humalassa huomatakseen. Valvomista aamuseitsemään, ettei menettäisi hetkeäkään. Aamuyöllä kerron peloistani, suruistani, rakkauksistani. Siitä miten itken lähijunissa. Juuri siihen hetkeen ne mahtuvat. Vain silloin joku näkee minut.

Se näkee minut. Se sanoo minulle: Sinulla on kieli. Ja se juuri on eniten minua. Se ottaa hyllystä kirjan, tämä on sinulle. Se hieroo sänkistä leukaansa minun kämmeneeni ja minussa menee väreitä. Minä lupaan lähteä sen matkaoppaaksi Pariisiin. Mutta nekin ovat toissijaisia. Kun se näkee minut.

Baarinpöydässä ulkomaalainen poika osoitti sitä ja kysyi minulta: Is he your guy? Minä naurahdin ja kerroin, se on pelkkä ystävä. Mutten malttanut olla kysymättä, miksi sinä niin kysyt. No, se jutteli äsken toisen tytön kanssa, mutta kun sinä astuit huoneeseen, se ei nähnyt enää ketään muuta.

Enkö minä ansaitse omaa rakkautta, oikeaa? Enkö minä enää usko siihen? Vai miksi sitten pihistän palasen sieltä, toisen täältä. Miksi käyn leikkiä tulilla, vaarallisilla tulilla?

Toisen luokan. Varastettua. Palasia. Ette härnäisi.

toverit

Baarinpöydässä ulkomaalainen poika osoittaa yhtä niistä ja kysyy: Is he your guy? Minä katson kasvoja pöydän ympärillä, viittä miestä ja yhtä naista joita vuosi sitten en ollut tavannutkaan ja vastaan: They're all my guys. Even the one who's not a guy. They're my comrades.

Ja juuri siltä minusta silloin tuntuu. Kaikki ne ovat minun.

Minun rakkauteni on toisen luokan, varastettuja hetkiä.

Unessa aioin tehdä itsemurhan. Siinä ei ollut mitään kummallista, ihmiset tekivät sellaista kaiken aikaa. Minä olin tyyni, ehkä hieman epävarma.

Itsemurhat tehtiin yhdessä, yhteisen seremonian päätteeksi, kirkon alttarilla. Ensin laulettiin virsiä repaleisista kirjoista. Sakastissa ei seisoskellut pappeja vaan vartijoita, jotka näyttivät etäisesti tutuilta. Istuin kirkonpenkkiin, selasin virsikirjaa ja odotin. Kaunis poika seisahti eteeni ja sanoi minulle jotain, jonka oli tarkoitus valaa uskoa ja luottamusta, kääntää pääni. Alkua en muista, loppu meni jotenkin niin, että se meinasi itsekin kuolla, mutta elääkin mieluummin tässä maailmassa josta minä teen vähän kokonaisemman. Tai sitten jotain ihan muuta.

Heräsin, kun postiluukusta kolahtivat mainokset, vaikka ovessani on lappu jossa viiteen kertaan ja seikkaperäisesti kielletään kaikenlainen turhuus. Nousin ja meinasin huutaa älä ihan vielä mene postinjakaja, mutta alaovi kolahtikin jo kiinni.

Oltaisiin lintuja, lintuja tai kaloja. Ei mustavalkoisia, mutta rehellisiä.

Ranskalainen rakastaja löysi minut roskapostilaatikosta ja "Palaatko?" se kysyi.

On päiviä, jolloin minun täytyy romahtaa. Ja päiviä, jolloin täytyy maata kotona likaisessa pyjamassa. Ja sitten on päiviä, jolloin minun täytyy olla luonnonvoima. Niitä päiviä on viime aikoina ollut liian vähän.

sä oot outo tyttö ja mä pidän susta

sä oot outo tyttö ja mä pidän susta
kun tekosi ja puheesi on hullutusta
olet vähän niin kuin minä
yksinkertainen ja naiivi
ja sanot joskus jotain
mut oot mieluummin vaiti



kiitos

minun aseeni

Kehoni kertoo minulle kun en enää jaksa. Tällä viikolla se päätti, että on parempi maata kotona kolme päivää samassa hikisessä pyjamassa ja neuloa villamekkoa kuin mennä töihin. Siellä on ollut niin paljon pahaa verta viime viikkoina, oikeamielisyyttä ja ankaruutta ja paremmin tietämistä. En jaksa sitä vaikken aina suostuisikaan myöntämään. Mutta kehoni kertoo minulle. Kun en enää jaksa.

Olen maannut kotona hikisessä pyjamassa. Neulonut villamekkoa. Katsonut lääkärisarjoja. Syönyt rakkausruokia. Kerännyt voimia. Ja noussut kuolleista.

Eilen pesin tukan ensimmäisen kerran viiteen päivään. Laitoin ne hattarakiharat, panin sitä uutta huulipunaa ja sen kauneimman mekon. Siinä minun aseeni, kun lihaksiin kolottaa tai kun meinaan alkaa pelätä. Join sen viinipullollisen, humalluin, nauroin ja keimailin. Suutelin yhtä miestä Sörnäisten metroasemalla kahdeksalta sunnuntaiaamuna. Siinä minun aseeni.

vastaantulijoiden kaistalla

Eilen autoin ottamaan pahan miehen kiinni. En tiedä, onko se hyvä vai huono. Eilen kuuntelin huorittelua, ranskaksi. Päätin, että siinä oli päivän viimeinen huorittelu. Eilen sain vahingossa kuulla, että olen taas tehnyt jotain väärin, suututtanut jonkun, saanut haukut. En vain kuullut, mitä sitten olen tehnyt. Eilen kuulin, että sisko voi huonosti. Sitten en enää jaksanut vaan annoin kyynelten valua työpaikkaruokalan kitkerään kahvikuppiin.

Tänään puin punaisen mekon, pörrötin valkoiset kiharat, punasin huuletkin. Baarin pöydässä painoin pääni käsiin ja halusin romahtaa.