Tänään olen ollut jo vähän haikea. Viime aikoina olen monta kertaa ajatellut, että ensi vuonna aion rakastaa enemmän. Tänään olen ajatellut rakkautta ja ollut vähän epätoivoinen.
Kaljupäinen mies ja se jota ei oikeasti ole tai jos on niin vain öisin (sille pitäisi keksiä joku lyhyempi) sanoivat molemmat kauniita. Ja minä ajattelin: kyllä voin pitää kummastakin. Minullahan ei ole mitään, velvollisuuksia eikä siteitä. Ei ketään. Eivätkä nekään oikeasti ole kumpikaan minulle mitään. Minun mielikuvitusmaailmassani voin pitää molemmista.
Mutta tänään ajattelin taas järjellä. Sen kaljupäisen kanssa voisin kuvitella öitä. Sanoin: panisin. Mitään enempää en kuvittele, koska en usko, että se koskaan oikeasti haluaisi minusta mitään. Ainakaan mitään muuta. Ja se toinen taas. Sillä on jo se kaikki. Rakkaus ja nainen, jonka viereen se käy öisin. Ja vaikka kaikkea voi tapahtua, eroja ja ties mitä, ei sellaisen varaan voi rakentaa mitään, ei edes toivoa. Toivotonta on helpointa rakastaa.
Näen koko ajan selvemmin, etten usko rakkauteen. En minun. Uskallan vain epätoivoa. Mutta, ensi vuonna aion rakastaa enemmän. Ehkä osaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti