Unessa aioin tehdä itsemurhan. Siinä ei ollut mitään kummallista, ihmiset tekivät sellaista kaiken aikaa. Minä olin tyyni, ehkä hieman epävarma.

Itsemurhat tehtiin yhdessä, yhteisen seremonian päätteeksi, kirkon alttarilla. Ensin laulettiin virsiä repaleisista kirjoista. Sakastissa ei seisoskellut pappeja vaan vartijoita, jotka näyttivät etäisesti tutuilta. Istuin kirkonpenkkiin, selasin virsikirjaa ja odotin. Kaunis poika seisahti eteeni ja sanoi minulle jotain, jonka oli tarkoitus valaa uskoa ja luottamusta, kääntää pääni. Alkua en muista, loppu meni jotenkin niin, että se meinasi itsekin kuolla, mutta elääkin mieluummin tässä maailmassa josta minä teen vähän kokonaisemman. Tai sitten jotain ihan muuta.

Heräsin, kun postiluukusta kolahtivat mainokset, vaikka ovessani on lappu jossa viiteen kertaan ja seikkaperäisesti kielletään kaikenlainen turhuus. Nousin ja meinasin huutaa älä ihan vielä mene postinjakaja, mutta alaovi kolahtikin jo kiinni.