Minun on sitten pakko. Minun on pakko sotkeentua. Pakko tempoa kaikkia ovia. Pakko astua halkeamille. Pakko polttaa sormeni hehkuvassa liekissä ja pakko maata lattialla lahnan ja rätin lailla itkemässä ääneen.
Minä en sitten voi. En millään. Luottaa, mihinkään. Itseeni, rakkauksiin, kehenkään. Luottaa siihen, että on toinenkin tapa kuin repiä itsensä kappaleiksi.
En, koska minä elän kivusta. Sanat elävät kivusta ja minä sanoista. Minä tarvitsen tätä draamaa, että kykenisin edes hengittämään. Ilman kipua ei minulla kieltäkään olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti