Kävelin hiljaisessa illassa ja kaikki ajatukset tulivat tarinoina. Niin käy joskus, silloin kun kertoo enemmän ja elää vähemmän, mutta kuitenkin elää.
Maunulaan kävelee korkeintaan kaksikymmentä minuuttia. Kävelin sinne kerran, kun oli ne juoksutreffit. Ja kävelen toistekin, sitten kun tulee joku tammikuu ja lakkaamme juomasta tequilaa ja alamme juosta taas. Ja olla ihmisiksi.
Ilkantien risteyksessä katsoin sisään alakerran ikkunasta, valoon. Ulkomaalaisen näköiset iloiset ihmiset tanssivat käsikynkkää ympäri huonetta ja minä mietin, koputtaisinko ikkunaan ja kysyisin, saanko minäkin. Mutten koputtanut vaan jatkoin matkaa hautausmaalle yksi ainoa kynttilä kainalossa.
Kaikilla hautausmailla on sellainen paikka, jonne voi jättää kynttilöitä niille, jotka lepäävät jossain muualla. Maunulassa oli iso kivi, tiiliaidat ja valoa hohtava risti. Kaivoin taskusta Vasemmistonuorten tulitikut ja hymyilin kun ajattelin, mitä isä niistä sanoisi. Katselin kynttilämerta ja ihmisiä ja seisoin kauan sytytetty kynttilä käsissäni, etsien oikeaa paikkaa. Sitten yhtäkkiä tulivat kyyneleet, vaikken moneen vuoteen ole itkenyt hautausmaalla.
Kotimatkalla en ajatellut yhtään tarinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti