lopussa

Olen taas (aina, koko ajan jotenkin) kuin jollain veitsenterällä. Vielä niin, että tuntuu helpommalta lipsahtaa pahan puolelle. Tuntuu, etten koskaan ole ollut näin väsynyt. Aamulla (puoliltapäivin, kun on vapaa) käperryn suihkun jälkeen takaisin peittojen alle. Parkuisin ehkä jos jaksaisin alkaa. Selviän kyllä sitten, kun pakotan itseni ylös liikkeelle ulos (mutta hymyn kohdalla tulee herkästi loppu). Mikään ei silti tunnu miltään, tärkeältä ainakaan. Sisällä on välillä onttoa välillä painavaa ja sitten menen ja esitän jotain, muuta, toista ja kun avaan suuni en tunnista omaa ääntäni. Se kysyy ja vastaa ja minä vain kuuntelen hiljaa.

Olin työhaastattelussa ja tajusin, että en jaksa edes ajatusta uudesta työstä. Muutoksesta, opettelusta ja siitä, etten saisikaan viettää ensimmäistä kokonaista, palkallista kesälomaa. En ole toivonut mitään muuta kuin uutta työpaikkaa ja nyt en haluakaan sitä, haluan vain hengähtää ja levätä ja kerätä voimia. Enkä oikein tiedä, riittääkö siihen yksi kuukausi, yksi loma. Yksi elämä.

mutta koska ehtisi pysähtyä?

Yhtäkkiä huone räjähti täyteen keltaista valoa, kuin vastaiskuna aamulla sataneelle uudelle lumelle. Lämpö, valo eivät tavoittaneet minua joka olen sisältä syväjäässä. Kietouduin lumiukkopeittoon ja nökötin sängynnurkassa katselemassa valoa, ja kun kyllästyin katsomaan suljin silmät.

Koko viikonloppu meni tässä, epämääräisessä vellovassa olossa ja ikävässä. Kaksi vapaapäivää ei tunnu riittävän mihinkään, voimien keräämiseen saati sitten minkään tekemiseen. Mietin onko parempi antaa lamaantumiselle valta, maata ja itkeä tihrustaa. Vai pitäisikö yrittää väkisin jotain, tiskata edes tai kirjoittaa yksi sivu. Tai kävellä ulos valoon.

Unessa olin jollain terapeutilla, joka käski vaan syödä d-vitamiinia ja kauhistui, kun kerroin että syön sitä jo, nappikaupalla. En muista keksikö se mitään parempaa neuvoa. Mietin, milloin oikeastaan viimeksi olin onnellinen, hyvällä tuulella, virkeä. En muista (enkä jaksa lukea taaksepäin). En sanoisi masentunut, sentään, mutta uupunut. Selvästi.

hetken kuluttua huomaat eksyneesi, mietit mistä

Tänään on taas sellainen päivä, kun koko maailman paino kaatuu päälle. Sellainen päivä, että ensin on hyvä mieli, sitten itku kurkussa, sitten hyvä mieli, sitten itku kurkussa, sitten hyvä mieli, sitten itku kurkussa. Sellainen päivä, kun itken lähijunissa. Sellainen päivä, jolloin haluaisin olla niin kuin teflonia mutta kaikki tarttuu minuun ja minä takerrun kaikkeen.

Samanlaisia, kuluneita mutta kipeitä tuntemuksia siitä, miten minä olen aina vääränlainen ja ulkopuolinen ja lopulta kuitenkin yksin. Piirit ovat niin pienet, pienemmäksi käyvät ja kutistuvat ja minä olen niissä kierteissä aina väärässä kohtaa. Niillä on menneisyytensä ja tulevaisuutensa mutta minä olen vain sivustakatsoja, vieraana.

Tänään minä olen taas se, joka on aina yksin. Se jolla ei koskaan lopulta ole ketään, ystäviä tai rakkaita. Se, joka kohtaa ihmiset aina väärinä hetkinä eikä ole koskaan oikein oppinut olemaan. Se, jolle kukaan ei soita lauantai-iltana tai sitten jos soittaakin, en tajua vastata. Se, joka ikuisesti kaipaa jotakuta joka kuuntelisi, jotakuta joka ottaisi syliin.

Olen taas se, jonka on pakko hakata päätään seinään niin kauan että sattuu. Se, jonka on pakko mennä palasiksi kerta toisensa jälkeen ja kerta toisensa jälkeen raapia itsensä kasaan. Yritän uskotella itselleni että yksinäisyys, erilaisuus vain on osa minua, minun tapani olla. Joskus niistä syntyy jotain kaunista ja arvokasta, muutakin kuin tällainen itkuinen ylijäämänainen.

Itkijänainen.

Suoraan en uskalla sanoa, kertoa kenellekään, pyytää mitään. Kiukuttelen, marisen ja vitsailen. Syytän hormoneja; pelkkää peeämässää kaikki tunteisiinkäypyys. Nielen kyyneleeni enkä jaksa asetella näitä sanojanikaan.

sinun vapautesi sirpaleet läpi patjan pistelee

Yhtäkkiä se hiipi tänne: ikävä, ja sen myötä haikea alakulo. Vaivihkaa niin kuin hiivitään, vaivihkaa niin kuin aina. On niin kauan siitä, kun joku tuli iholle, päästi lähelle. Niin kauan, että olisi helppo uskoa: ei kukaan huoli. Vaikka niitä kuinka joskus jaloissa pyörii. Yksi tulee liian lähelle, vaikkei saisi, vaikkei ole edes vapaa tulemaan. Muut eivät muuten vain pysähdy koskaan tähän, tartu kiinni.

Sama laulu, samat sirpaleet. Sama kipu jossain, syvällä. Kylmä ja viiltävä.

parempi

Varattu mies on hetken poissa ja kaikki draama on jotenkin kutistunutta. Olen löytänyt itseni miettimästä (anglismi, mutta kaunis) millaista olisi, jos tapaisikin jonkun miehen. Sellaisen, joka suutelisi minua aamuyöllä eikä olisi kumpaakaan: varattu tai liian vapaa, pysähtymistä pelkäävä. Kai on joku kevät.

Olo on hyvä, parempi mutta kaikkea on edelleen vähän liikaa. Maanantaina joogatunnilla päässä kohisi, puoleentoista tuntiin en saanut yhtään hiljaista hetkeä.

Toisessa kaupungissa kiertelin verkkaisesti outoja katuja, pysähtelin ja söin ravintoloissa. Kiipesin harjulle. Ja tapasin Estellen, joka oli onnellinen nyt.

muualla

Puoli yhdeksältä
sunnuntaiaamuna
juna-asemalla
(en suutele ketään)
olen matkalla pohjoiseen
täältä

Vanha mies
tekee aamuvenyttelyä
puhuu lämpimikseen niistä kiinalaisista
jotka aina jumppaavat
kaiken maailman kaduilla
ehkä ettei nolaisi, itseään

Minusta se on viehättävää
ja tahtoisin sanoa sen mutten kuitenkaan
juna tulee ja
me nousemme kyytiin
minä unihiekkaa silmissä, vanha mies
ja naapuruston kerjäläiset

***

Perillä
seuraavana aamuna
maireat kissat makaavat minun aamupalapöydälläni
koiranpölvästi nappaa puolet leipäpalasta
ja minua naurattaa.
Aurinko kimaltelee.

sisko

"Mulla on kohta oikeesti kaupungin kattavin lääkevarasto. Me vähän vitsailtiin, että eihän tää oo reilua kun saan pelkkii punasii kolmioita... Haluan myös neliöitä, palloja ja keltaisia tähtiä (muistat varmaan sen lasten lelun, missä pitää saada palikka oikeaan reikään)."

"Sori, mut mul tuli keltaisista tähdistä ekana mieleen juutalaiset ja natsit..."

"Oot ihana. Onneksi ollaan kasvettu yhdessä. Jos tavattais nyt, voitais katsoa toisiamme melko kieroon."

Lyhyttukka, kriisitukka. Mutta minä olenkin se, joka ei pelkää kriisejä. Se joka ei pelkää. Muutosta. Konflikteja. Joka pikemminkin syöksyy niihin päätäpahkaa, heittäytyy suoraan pahki.

Olenhan?

irti päästämistä

Aamulla mieleen nousi kuva siitä ovesta, jossa on kaksi nimeä. Rinnakkain tai allekkain, en muista vaikka olen minä sen nähnyt, kaupungin toisella laidalla. Ne ovat yhdessä – nimet ja kantajat, rinnakkain tai allekkain, mutta minun rappuni jokaisessa ovessa on vain yksi nimi (paitsi siinä, missä on pelkkä kirjain).

Alan olla sillä tavalla repaleina, että jostain on pakko korjata. Kaksi viikkoa pidättelen hengitystä ja sitten päästän irti. Piirrän rajat ja se saa pysytellä niiden ulkopuolella. Jos tunnen houkutusta, ajattelen vain sitä ovea.

Niin moni sana viiltelee, mutta minähän olen se: lyhyttukkainen tyttö, mustavalkoisissaan. Jonka ei tarvitse välittää mistään.

Makaan pää läppärin kantta vasten ja mietin, pitäisikö minun vain unohtaa tämä. Se. Pystyisinköhän?

(ehkä, että mies on se, joka suutelee minua aamuyöstä, metroasemilla tai autioilla kaduilla)