Yhtäkkiä huone räjähti täyteen keltaista valoa, kuin vastaiskuna aamulla sataneelle uudelle lumelle. Lämpö, valo eivät tavoittaneet minua joka olen sisältä syväjäässä. Kietouduin lumiukkopeittoon ja nökötin sängynnurkassa katselemassa valoa, ja kun kyllästyin katsomaan suljin silmät.
Koko viikonloppu meni tässä, epämääräisessä vellovassa olossa ja ikävässä. Kaksi vapaapäivää ei tunnu riittävän mihinkään, voimien keräämiseen saati sitten minkään tekemiseen. Mietin onko parempi antaa lamaantumiselle valta, maata ja itkeä tihrustaa. Vai pitäisikö yrittää väkisin jotain, tiskata edes tai kirjoittaa yksi sivu. Tai kävellä ulos valoon.
Unessa olin jollain terapeutilla, joka käski vaan syödä d-vitamiinia ja kauhistui, kun kerroin että syön sitä jo, nappikaupalla. En muista keksikö se mitään parempaa neuvoa. Mietin, milloin oikeastaan viimeksi olin onnellinen, hyvällä tuulella, virkeä. En muista (enkä jaksa lukea taaksepäin). En sanoisi masentunut, sentään, mutta uupunut. Selvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti