Olen taas (aina, koko ajan jotenkin) kuin jollain veitsenterällä. Vielä niin, että tuntuu helpommalta lipsahtaa pahan puolelle. Tuntuu, etten koskaan ole ollut näin väsynyt. Aamulla (puoliltapäivin, kun on vapaa) käperryn suihkun jälkeen takaisin peittojen alle. Parkuisin ehkä jos jaksaisin alkaa. Selviän kyllä sitten, kun pakotan itseni ylös liikkeelle ulos (mutta hymyn kohdalla tulee herkästi loppu). Mikään ei silti tunnu miltään, tärkeältä ainakaan. Sisällä on välillä onttoa välillä painavaa ja sitten menen ja esitän jotain, muuta, toista ja kun avaan suuni en tunnista omaa ääntäni. Se kysyy ja vastaa ja minä vain kuuntelen hiljaa.
Olin työhaastattelussa ja tajusin, että en jaksa edes ajatusta uudesta työstä. Muutoksesta, opettelusta ja siitä, etten saisikaan viettää ensimmäistä kokonaista, palkallista kesälomaa. En ole toivonut mitään muuta kuin uutta työpaikkaa ja nyt en haluakaan sitä, haluan vain hengähtää ja levätä ja kerätä voimia. Enkä oikein tiedä, riittääkö siihen yksi kuukausi, yksi loma. Yksi elämä.
6 kommenttia:
voimia sulle riikka <3 oot upea ja vahva, vaikkei siltä aina tuntuiskaan.
kuulostat siltä, kuin olisit joku tuttu. kiitos, kuka ootkin. aina ei tosiaankaan tunnu siltä mutta onneksi välillä taas tuntuu. ja onneksi välillä joku muu sanoo sen.
en ole tuttu! tai no, tuntuu että sinä olet melkein tuttu kun olen blogia lukenut jo monta vuotta :) mutta tätäkin kautta oppii jotain aika perustavanlaatuisesta ihmisestä, uskoisin. kiitos blogista!
kiitos itsellesi, kun jaksat lukea! sanoistasi tuli ihan sellainen olo, kuin olisit ystävä.
Voimia sulle!! Näitä aikoja on välillä, mutta aina ne kuitenkin selviää...tavalla tai toisella, aikanaan.
kiitos sinullekin, tyttönen! kyllä selviääkin, onneksi olen nähnyt. vaikka siellä aallopohjassa se on joskus kovin kaukainen ajatus.
Lähetä kommentti