joitain ihmisiä on vain pakko rakastaa

Jotkut ihmiset ovat kuin magneetteja. Niitä ei vain voi vastustaa. Ne pystyvät valaisemaan koko huoneen pelkällä hymyllään ja kun ne ovat siinä, lähellä, koko muu maailma menettää merkityksensä.

Minun elämässäni on monta sellaista ihmistä. Niitä ei koskaan lakkaa rakastamasta, vuosien tai kilometrienkään päästä. Ne tuntuvat omilta, aina. Niitä ei haluaisi menettää muille, mutta vaikka ne joskus menevätkin, niistä jää aina jotain meihin.

Ne ihmiset tietävät tarkalleen, kuinka kauan jaksat kuunnella niiden hyväntahtoista piikittelyä ja milloin täytyy pilailun sijaan sanoa jotain kaunista. Niiden kanssa voi yhtäkkiä heittäytyä vakavaksi ja seuraavassa hetkessä taas nauraa sydämensä pohjasta; niiden kanssa, ei niille. Niistä tietää, että ne ajattelevat sinua, silloinkin kun ne eivät ole tässä. Jos ne sanovat jotain, siihen on pakko uskoa.

Sillä ei ole mitään väliä, millaisia ne ihmiset ovat. Miten ne elävät tai mitä ne ajattelevat. Miltä ne näyttävät tai mistä ne haaveilevat. Vain sillä on merkitystä, millaisia ne ovat sinulle. Sillä, että ne ovat sinun. Edes vähän.

Niiden seurassa haluaa aina olla parhaansa, mutta ei haittaa, vaikkei se onnistuisikaan. Ne ymmärtävät, ettei sinun tarvitse aina olla täydellinen. Ja silti olet niille tärkeä. Nekin ovat täydellisiä juuri sellaisina.

Ne ovat sellaisia ihmisiä, joiden kanssa viettäisi tämän päivän, jos tietäisi sen olevan maailmankaikkeuden viimeinen. Niiden vuoksi antaisi enemmän kuin uskookaan.

Niiden kanssa tekee aina mieli istua ja kävellä ihan pikkuisen liian lähellä. Ja seisoa junalaiturilla viimeiseen asti. Eikä sekään haittaa, vaikka myöhästyisi.

Joskus minusta tuntuu, että olen kohdannut jo niin monta sellaista ihmistä, että minun kiintiöni on jo täysi. Joskus huolestuttaa, että kaikki ne ihmiset vain kulkevat minun ohitseni, viipyvät vain hetken ja vievät palan minusta mukanaan, mutta eivät koskaan pysähdy.

Mutta ehkä ne ovat juuri niitä ihmisiä, jotka pitää uskaltaa päästää vapaiksi. Niitä joista sanotaan, että pitää päästää irti saadakseen itse. Mennä kauas nähdäkseen tarpeeksi lähelle.

Silti, niitä ihmisiä minun tulee eniten ikävä.

drama queen

Minä olen sellainen tyttö, joka ei voi mennä juhliin, koska kukaan ei pyytänyt sitä. Vaikka kaikki muutkin menevät sinne, eikä niitäkään ehkä kukaan pyytänyt. Sellainen tyttö, joka tekee kaikkensa, että edes joku pyytäisi sen mukaan, haluaisi, että se tulee. Eikä siltikään tule, kun joku pyytää. Pitäkää juhlanne. Sellainen tyttö, joka menee mieluummin toisiin juhliin vain, että voisi esittää, että oikeastaan sillä on niin paljon hauskempaa, kauniimmat ystävät ja paremmat bileet kuin kellään muulla eikä kukaan voi koskaan kuvitellakaan.

Minä olen sellainen tyttö, joka menee maanantaiaamuna töihin vasta yhdeksäksi, ettei sen tarvitsisi kahvitauolla kuulla, kuinka hauskaa kaikilla muilla on viikonloppuna ollut niissä juhlissa, joihin kukaan ei sitä pyytänyt. Tai ainakin se ajattelee, että menisi vasta yhdeksäksi niitten juttujen takia. Oikeasti se menee vasta yhdeksäksi, koska on niin väsynyt, koska on edellisenä iltana itkenyt itsensä uneen miettien, miten tylsää on kuunnella niiden toisten juttuja täydellisestä viikonlopusta. Tai jotain muuta.

Minä olen sellainen tyttö, joka käveli yksin Kalliosta kotiin keskellä yötä ja suunnitteli koko matkan kirjoittavansa heti kotiin päästyään siitä, millainen drama queen se oikein on. Tai ainakin kuvittelee olevansa. Joka ajatteli, että tasan viiden viikon päästä on sen viimeinen ilta tässä maassa, ja sitten se lähtee. Eikä ehkä koskaan enää tule takaisin. Vaikka oikeasti se lähtee vain vaihto-oppilaaksi, niin kuin kuka tahansa yliopisto-opiskelija tai ihan kuka vaan. Joka ajatteli, että tasan viiden viikon päästä on sen viimeinen ilta tässä maassa, ja oikeastaan se toivoo vain, että sillä olisi joku, joka jäisi odottamaan. Ajatteli niin kai siksi, että se kuulostaisi hienolta kirjoitettuna. Dramaatilliselta nyt ainakin. Mutta oikeasti se nukahti kesken ajatuksen.

Minä olen sellainen tyttö, joka saa arvostella ihan ketä tahansa siitä, ettei se osaa ja että se tekee väärin, mutta loukkaantuu itse sydänjuuriaan myöten ja menee vessaan itkemään ripsivärit tuhruksi, jos joku sanoo, että se on tehnyt virheen. Ja odottaa vielä, että joku huomaisi sen itkeneen ja sanoisi jotain kaunista. Ymmärtäisi. Kävelen ympäriini kärsineen näköisenä ja kuvittelen olevani jotain.

Minä olen sellainen tyttö, joka voi sanoa toiselle, että lopeta se itsesäälissä vellominen ja itsesi ja muiden satuttaminen, tyhjien lupausten antaminen ja ruikuttaminen. Sellainen tyttö, joka voi kuitenkin kirjoittaa kokonaisen blogin siitä, miten väärin sitä on kohdeltu ja miten viaton se itse oikeastaan on ja miten taas huomenna ensi viikolla seuraavana vuonna se on varmasti vahvempi ja rohkeampi. Sellainen tyttö, joka voi työpäivän jälkeen tulla kotiin ja purskahtaa itkuun, koska joku on ollut sille vähän ilkeä ja ehkä unohtanut pyytää sen mukaan ruokatunnille tai ehkä syönyt sen tikkarin.

Minä olen sellainen tyttö, joka julistaa koko maailmalle, että se on jo alkanut pakata, ostanut lentoliputkin. Että se on lähdössä. Sellainen tyttö, joka voisi kirjoittaa facebook-statukseensa ”sinä lähdit pariisiin, sanoit olevasi onnellinen”. Toivoa, että se kuulostaa jonkun mielestä jännittävältä. Ja kuitenkin loukkaantua, jos joku näyttää sille virtuaalipeukkua. Ne haluavatkin vain minun lähtevän. Eivät malta odottaa, että pääsevät minusta eroon. Unohtavat ennen kuin ehdin turvatarkastusportista läpi. Sellainen tyttö, joka voi vitsailla tästä, ja kuitenkin hiljaa miettiä, tuleeko kellekään oikeasti ikävä. Edes vähän.

Minä olen sellainen tyttö, joka on varma, että ihmiset puhuvat siitä. Varma, että ne nauravat sille, kun se kääntää selkänsä. Varma, että kaikki maailman itkuvirret ja kasvukertomukset kertovat juuri sen elämästä. Sellainen tyttö, joka voi ivailla teini-idolille, joka tilittää juorulehden kannessa sisällään kantamaansa tuskaa ja olla samalla varma, että kukaan ei koskaan ole ollut yhtä surullinen ja yhtä onneton ja alistettu ja yhtä täynnä kaikkea. Yhtä ainutlaatuinen ja erilainen. Sellainen tyttö, joka haluaisi olla kaikille kaikkea, koko ajan, joka paikassa. Ja jos ei sitä, niin olisi ainakin joku jollekin. Joskus. Jossain. Sekin saattaisi kuulostaa hienolta kirjoitettuna.

Minä olen sellainen tyttö, joka oikeasti vain hymyilee nätisti ja suree sen hymyn takana salaa sitä, ettei kukaan edes tajua, että oikeasti se haluaisi olla kylän/koulun/työpaikan suurin draamakuningatar ja itkeä huutaa raivota riehua rakastaa kovempaa kuin kukaan muu ja mitä muuta ikinä huvittaakaan. Jos vain uskaltaisi. Tai viitsisi.

Minä olen sellainen tyttö, joka kaikesta huolimatta toivoo, että joku nyt tajuaisi, millainen se on. Millaista sillä on. Millaista sen elämä on. Miten paljon siinä on, kaikkea.

Hullu tyttö. Luuli itsestään niin paljon.

sinä lähdit pariisiin; sanoit olevasi onnellinen

Tänään pakkasin ensimmäiset muuttolaatikot. Viiden viikon päästä olen jo Pariisissa. Missä lie.

Kunpa kaikki ratkeaisikin niin helpolla. Sillä, että heittää kaiken turhan pois ja piilottaa lopun laatikoihin, teippaa vielä laatikot kiinni ja kantaa ne pimeään huoneeseen, niin ettei mikään varmasti pääse ulos. Sillä, että lähtee. Eikä katso edes taakseen.

Minä olen ilkeä, katkera ja teatraalinen. Liian yksin, liian kovan kuoren takana ja ihan liian pihalla.

Kunpa sen kaiken voisikin vain jättää taakseen. Päästää irti.

jos voisin olla niin kuin hän

Minä en haluaisi olla heikko. En osaa. En haluaisi olla kipeä. En haluaisi olla väsynyt.

Minua harmittaa olla pois töistä, vaikka tiedän, ettei minusta tässä kunnossa olisi siellä kenellekään mitään hyötyä.

Ehkä en vain haluaisi myöntää olevani haavoittuvainen. Haluisin olla korvaamaton. Edes jossakin; jollekin.

Haluaisin olla vahva ja rikkumaton. Ehjä ja iloinen ja rajattoman energinen. Haluaisin saada asiat hoidettua. Haluaisin olla ryhdikkäämpi.

En osaa pyytää aikaa itselleni, en edes hetkeä. Pelkään pysähtyä. En uskalla myöntää, että tarvitsen jotain. Pelkään omaa tilaani. En tiedä, mitä sen kanssa tekisin.

En edes osaa kirjoittaa yhtään järkevää lausetta. Saati kokonaista tekstiä.

Ja tämä on ainut asia, jota osaan. Edes vähän.


"jos voisin joskus olla niin kuin hän

nauraisin kirjoille, jotka kuuluu osata ulkoa
katsoisin järvenselkää ilman kynää ja paperia
huutelisin puun latvasta
hävittäisin palkkani
jos voisin joskus olla niin kuin hän

joisin viskin ja nousisin portaissa käsilleni
teille ylpeilisin mustelmillani

jos voisin joskus olla
niin kuin hän jota rakastan
jos voisin istua illan sanomatta sanaakaan
jos voisin lyödä niitä jotka kiusaavat pieniä
jos voisin joskus olla niin kuin hän."

- smg


Jos voisin olla niin kuin ihan joku muu.

viime vuonna oli yksi hyvä päivä

Iltaisin minä istun lattialla ja punon helminauhoja. Se on turvallista. Se on vapaaehtoista. Siinä minä voin opetella olemaan hyvä, tai epäonnistua. Virheitä ei ole pakko näyttää kenellekään.

Minua kauhistuttaa mennä töihin, melkein joka päivä. Koska siellä en osaa vielä kaikkea. Koska siellä en ihan kuulu joukkoon. Vaikka onko jossain sitten se joukko, johon minä kuulun?

Töissä on mukavia asioita, mutta osa niistäkin on vääriä. Tai naurettavia. Minä lasken niitä viikkoja ja päiviä, mutta tiedän, että sekin pelottaa, kun on lähdettävä. Kun on taas sanottava hei-hei ja kohdattava jotkut muut, oltava taas kerran säihkyvä ja kiinnostava. Ja minä pelkään niitä hiljaisia iltoja kotona, ja viikonloppuja, kun en jaksaisi enää tehdä mitään mutten uskalla olla yksinkään.

Minun pitäisi järjestää asioita. Varata lentolippuja ja etsiä kotia ja suunnitella opintoja. Minä en jaksaisi olla täällä, mutta pelkään lähteäkin. Mitä jos en sielläkään kuulu joukkoon? Mitä jos en saa asuntoa? Tai kavereita? Mitä jos en ymmärrä enkä osaa?

Minua pelottaa olla. Pelkään olla iloinen ja nauttia niistä hetkistä, joissa on paljon naurua ja auringonsäteitä ja tärkeitä ihmisiä. Pelkään olla surullinen ja rikkonainen. En uskalla ottaa kumpaakaan vastaan enkä päästää irti kummastakaan. Kaikkein eniten minua pelottaa olla molempia yhtä aikaa; kokonainen.

Minun pitäisi siivota, nähdä ystäviä, tehdä töitä, jättää jäähyväisiä, pakata, tehdä listoja, pitää juhlia. Mutta minä vain istun lattialla ja punon helminauhoja.

ei

Äsken aloin itkeä kesken pyykkien ripustamisen. Siksi, että huomasin, että Puolasta ostetuissa pyjamasortseissa on lappu takana. Viimeksi en huomannut sitä, enkä tiennyt, kummin päin ne pitää pukea.

Enkä tiedä, kuinka kauan enää jaksan.

tiistai

tänään hylkäsin
parhaat ystäväni
serranon perheen
skinsin
gossip girlin
helminauhat
ja surulliset kirjat

sotkuisen kodin
pyykkivuoren
tiskivuoren

päiväunet

ja lähdin ulos
kaupungille
puin juhlapaidan
se on citymarketista
mutta hieno silti
laitoin huulikiiltoa
kopisevat kengät
ja korvakorut
lasit jätin kotiin
ja päällystakin

jos tukka on takus
ei se rikos viel oo

tapasin
ihan oikean ystävän
aika uuden
mutta ystäväksi
tahtoisin
sitä kuitenkin sanoa
ihana tyttö
eikä se haittaa
vaikka joskus tilittää

otettiin pullo viiniä
puoliksi
se maksaa kuitenkin
yhtä paljon
kuin täysi lasi

paljon juttuja
hassu tarjoilija
jälkiruoaksi
vielä yksi
mansikkamojito
tai kevytsiideri

vähän hutera olo jo

kello on jo
yksitoista
vaikka on kesä

rappukäytävässä
haisee tunkkaiselle
ja aamulla pitää taas
mennä aikaisin töihin
mutta yhtään kertaa
en ole ollut siellä
vielä darrassa

ei yksi kerta haittaa
jos siihen on hyvä syy

hei hei vaan.

elämä on mun lava

Huudahti kirjaviin roolivaatteisiin pukeutunut teinityttö Kampin keskuksen pohjakerroksessa. ”Mä en tarvii mitään lavaa: elämä on mun lava!”

En tiedä mitä siellä tapahtui. Siellä oli paljon niitä nuoria, jotka pukeutuvat hassusti. Söpöjä ja kummallisia. En tiedä, miksi niitä kutsutaan, mutta kuitenkin niitä, joilla on univormut, heimovaatteet ja kampaukset.

Ollapa yhtä rohkea. Yhtä varma. Oispa elämä munkin lava, eikä pelkkä kuiskaajankoppi.

cry me a river - or get over it and go on with your life

ihmissuhteet ei pue mua.

töissä

minun työpöydälläni
on vierekkäin

Elovena-välipalajuomapurkki
ja Marilyn-kahvimuki

kaksi kaunista blondia
ja minä
takkutukka-kultakutri.