Iltaisin minä istun lattialla ja punon helminauhoja. Se on turvallista. Se on vapaaehtoista. Siinä minä voin opetella olemaan hyvä, tai epäonnistua. Virheitä ei ole pakko näyttää kenellekään.
Minua kauhistuttaa mennä töihin, melkein joka päivä. Koska siellä en osaa vielä kaikkea. Koska siellä en ihan kuulu joukkoon. Vaikka onko jossain sitten se joukko, johon minä kuulun?
Töissä on mukavia asioita, mutta osa niistäkin on vääriä. Tai naurettavia. Minä lasken niitä viikkoja ja päiviä, mutta tiedän, että sekin pelottaa, kun on lähdettävä. Kun on taas sanottava hei-hei ja kohdattava jotkut muut, oltava taas kerran säihkyvä ja kiinnostava. Ja minä pelkään niitä hiljaisia iltoja kotona, ja viikonloppuja, kun en jaksaisi enää tehdä mitään mutten uskalla olla yksinkään.
Minun pitäisi järjestää asioita. Varata lentolippuja ja etsiä kotia ja suunnitella opintoja. Minä en jaksaisi olla täällä, mutta pelkään lähteäkin. Mitä jos en sielläkään kuulu joukkoon? Mitä jos en saa asuntoa? Tai kavereita? Mitä jos en ymmärrä enkä osaa?
Minua pelottaa olla. Pelkään olla iloinen ja nauttia niistä hetkistä, joissa on paljon naurua ja auringonsäteitä ja tärkeitä ihmisiä. Pelkään olla surullinen ja rikkonainen. En uskalla ottaa kumpaakaan vastaan enkä päästää irti kummastakaan. Kaikkein eniten minua pelottaa olla molempia yhtä aikaa; kokonainen.
Minun pitäisi siivota, nähdä ystäviä, tehdä töitä, jättää jäähyväisiä, pakata, tehdä listoja, pitää juhlia. Mutta minä vain istun lattialla ja punon helminauhoja.
2 kommenttia:
Kirjoitat todella kauniisti ajatuksistasi. Blogisi on herkkä ja persoonallinen muussa blogimassassa, tänne on hienoa tulla aina käymään ja rauhoittumaan.
Kiitos Alma, kovin kauniista sanoista. Piristi flunssaista mieltä ja tylsää sairauslomapäivää. Olen tosi otettu kehuista. Ja kiva kun kävit, taas. Tule uudestaankin, kiva jos siitä on sulle iloa.
Lähetä kommentti