Minä olen se tyttö, joka purskahtaa itkuun kesken luennon tai ruuhkaisessa lähijunassa. Oikein pahoina päivinä lähijunatkin jättävät tielle eikä minulle silloin jää muuta mahdollisuutta kuin kävellä väsyneenä ja kylmissäni ja vesisateessa kotiin ja haukkoa henkeä niin että edes vähän helpottaisi, ja lopulta, kun ei se kuitenkaan helpota, antaa sen itkun valua valtoimenaan meikatulle naamalle ja tipotella violetille talvitakille kaikkien vastaantulevien pariisilaisten tuijottaessa minua häpeämättömän pitkään. Täällä ei osata olla yhtä kohteliaan tarkkaamattomia kuin Suomessa.
Minä olen sellainen tyttö, joka voi eilen olla maailman onnellisin tyttö ja tänään talsia syvemmällä pohjamudissa kuin kukaan on koskaan käynyt. Tyttö, jonka saa loistamaan yhdellä hymyllä ja sammumaan yhtä helposti ja rajusti. Enää en romahda niin lujaa kuin joskus, kun elämä oli pelkkä korttitalo joka kaatui pienimmästäkin tuulenpuuskasta. Ehkä se nykyään seisoo tukevammalla kalliolla, mutta kyllä minä edelleen tulen päistikkaa portaita alas. Hipaisusta otetaan.
Minä olen se tyttö, jolla ei koskaan ole ollut parasta ystävää ja joka ei koskaan ole sanonut kenellekään ”minä rakastan sinua”. Minä olen oppinut kyllä paljon, osaan hymyillä ja pyytää ihmisiä paikkoihin, sanoa niille kauniita asioita ja tarkoittaa niitä. Minä osaan heilautella tuhkanvaaleita kiharoitani ja suipistella punaisia huulia ja kyllä niiden matkaan aina joku lähtee, jos minua huvittaa. Mutten minä koskaan ole se, jolle soitetaan keskellä yötä ja ensimmäiseksi. Minä en ole se, jonka kanssa jaetaan tärkeimmät päivät tai kierretään maailma. Minä en ole se tyttö, jonka takia mennään sekaisin; minä olen se, jonka ovi painetaan aamulla hiirenhiljaa kiinni eikä enää soitella. Joskus ensimmäisen yön, joskus kuukauden jälkeen, mutta lopulta minä kuitenkin istun yksin kylpyhuoneen lattialla kuihtuneiden ruusunterälehtien ja liian punaisten huulten kanssa.
Minä olen se söpö ja ihan kiva tyttö, suloinen ja sopivalla tavalla erityinenkin, mutten mitään ihmeellistä ja unohtumatonta, ainutkertaista, täydellistä. Minä olen se, jolle hymyillään aurinkoisesti, jolle sanotaan pieniä kauniita sanoja ja jota ehkä ajatellaan silloin, kun ei ole parempaakaan tekemistä. Se, jonka luo tullaan, jos sattuu olemaan aikaa. Se jonka kanssa voi jakaa hetken elämästään matkalla kohti jotain muuta. Minä en ole se, jonka vuoksi jäädään tai jätetään. En se, jonka vuoksi lähdetään.
Minun sveitsiläisnaapurini sanoi minulle kerran juovuspäissään, että jos sillä ei jo olisi tyttöystävää, minä olisin jo kihloissa. Sellainen tyttö minä olen. Se toisiksi paras.
perjantai 29. tammikuuta 2010
torstai 28. tammikuuta 2010
butterflies in my stomach
"My butterflies become suicide bombers and throw themselves at the walls of my stomach when I see or hear your name."
le love
le love
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
helsinki
Minun naapurini, herttainen espanjalaistyttö, kysyi minulta: "Mitä sinä kaipaat Suomesta?". Emmin hetken, pyörittelin epämääräisiä sanankorvikkeita suussani ja vastasin: "en mitään".
Mutta kaipaan minä. Minä kaipaan sunnuntaita Helsingissä, kun ei ole pakko tehdä mitään. Voi ottaa Pasilasta raitiovaunun suoraan Valtterin kirpputorille (onko se yhdeksikkö?), kierrellä unohdettuja aarteita notkuvien myyntipöytien seassa ja väsähdettyään istahtaa ulos kirpeään kevätilmaan kahvin ja pullan kanssa.
Kevään tulle kaipaan kyllä skeittaripoikiakin.
Mutta kaipaan minä. Minä kaipaan sunnuntaita Helsingissä, kun ei ole pakko tehdä mitään. Voi ottaa Pasilasta raitiovaunun suoraan Valtterin kirpputorille (onko se yhdeksikkö?), kierrellä unohdettuja aarteita notkuvien myyntipöytien seassa ja väsähdettyään istahtaa ulos kirpeään kevätilmaan kahvin ja pullan kanssa.
Kevään tulle kaipaan kyllä skeittaripoikiakin.
tiistai 26. tammikuuta 2010
oikeasti alamäissä kuuluisi kiljua
Haluaisin istua tässä lattialla, lämpimän patterin edessä ja syödä vuorotellen kuorittuja ja lohkottuja omenia ja marjamuroja. En osaa päättää, kumpia haluaisin enemmän. Molemmat ovat turvallisia, kun melkein mikään muu ei ole.
Nämä päivät ovat täydellisiä, mutta ehkä minun on vaikeaa kestää täydellisyyttä. Kaikki on hyvin, enemmänkin ja sitten joku pienenpieni asia, ilme tai ele, saa minut taas raiteiltani ja vinoon. Sen pojan puhelimen tekstiviestiääni. Minä jäykistyn ja lakkaan hymyilemästä, koska olen olevinani varma, että se on joku tyttö; se tyttö. Se poika huomaa, muttemme kumpikaan sano mitään. Kohta se menee ja halaa minua ja hymyilee vain hieman väkinäisesti, kaikki on melkein kuin aina ja silti minä joudun puremaan huulta, etteivät kyyneleet alkaisi valua ennen kuin se painaa oven kiinni perässään.
Minä makaan lattialla huonossa asennossa ja kuuntelen surullisia lauluja, viivyttelen kauppaan menoa, illallisen laittamista, ettei minun tarvitsisi nähdä ketään muuta. Ja kun vihdoin nousen, vaalea tukka sekaisin, vanhoissa tennareissa ja farkunlahkeet käärittynä näytän pikkupojalta tai variksenpelätiltä.
Valikoin hyllystä kahvipaketin, jossa on kolmenkymmenen sentin alennuslappu, mutta se ei kuulukaan siihen pakettiin ja myyjä alkaa kysyä minulta miksi siinä on sellainen lappu ja toinen myyjä kysyy mistä löysin sen kahvipaketin ja minun perääni kertyy kymmenen ihmisen jono ja ne kaikki tuijottavat minua vihaisena. Ja minä hermostun, sanon ettei se ole minun vikani että siinä paketissa on se lappu en minä ole täällä töissä minulle on yhdentekevää maksaako se paketti kolmekymmentä senttiä enemmän vai vähemmän. Ja myyjä hermostuu takaisin ja haluaa väkisin selvittää sen sotkun ja siinä vaiheessa kun vihdoin saan sen kahvipakettini, tuohtumukseni nolottaa minua jo, mutta myyjä ei anna minulle anteeksi vaikka yritänkin toivottaa hyvää iltaa tavallista ystävällisemmin.
Keittiössä ajaudun suukopuun ärsyttävän italialaisen tytön kanssa, ensin se valittaa miksi sen on pakko puhua muita kieliä englantia ranskaa miksei kaikki vain voisi puhua italiaa kun se on maailman kaunein kieli. Sitten se alkaa väittää minulle vastaan siitä, miltä kurpitsan pitäisi maistua minä sanon että siinä on mieto maku ja tähän aikaan vuodesta ei aina sitäkään. Ja se sanoo, ehkä siellä mistä sinä tulet, mutta siellä mistä minä tulen, kurpitsassa on paljon makua. Hyvä on, ehkä siellä mistä sinä tulet kurpitsassakin on paljon makua, siellähän kaikki on paremmin menisit sitten takaisin sinne.
Ja se ei sano minulle enää sanaakaan alkaa puhua italiaa eikä edes hyvästele. Ja minä paiskon tavaroita, haen kirjan ja esitän, että luen sitä kun en jaksa niitä muitakaan, pakistanilaista miestä joka loukkaantui minuun jo viime viikolla, kun se alkoi neuvoa minulle miten kuskusta keitetään ja minä sanoin kiitos minulle riittää tämä ohje tässä paketin kyljessä. Tai sitä portugalilaista tyttöä, jolla on jalka paketissa ja joka puhuu pelkkää portugalia eikä koskaan sano minulle sanaakaan. Tai tsekkiläispoikaa, joka tuijottaa minua kuin koiranpentu. Ja minä pakenen takaisin siihen vanhaan rooliin, jossa en tarvitse ketään ja jossa kukaan ei vain tajua. Laulan hiljaa onnen tähtiä, mutta eiväthän ne edes ymmärrä.
Minä inhoan olla se, jota ei kutsuta mukaan. Minä inhoan olla se, joka ei kuulu porukkaan. Ja silti minä itse työnnän ihmiset pois luotani, minä olen niin tottunut siihen osaani etten osaa muuta. Niin kauan kuin en osaa odottaa huomiota ja kauniita sanoja ja sitä, että minäkin kuuluisin johonkin, osaan olla sellainen tyttö joka saa tuon kaiken aikaan. Mutta heti kun alan kuvitella, että asiat voisivat aina olla niin, tässä voisi olla minun paikkani, kaikki menee solmuun ja minä tulen takaisin omaan pimeään huoneeseeni, en sytytä valoja enkä edes kynttilää, kynttilät ovat kauniita ja kodikkaita mutta miksi tuhlata kumpaakaan minuun.
Makaan kylmällä lattialla liian vähissä vaatteissa, kuin minä itseäni kiusaamalla voittaisin jotain. Laitan soimaan kaikkein surullisimmat, kaikkein itsesäälisimmät laulut (laittaisin ne videot tänne, mutta edes sitä en tänään osaa) ja itken omaa kurjuuttani vaikka se on niin pohjaton ettei se itkemälläkään sulaisi pois. Enkä laita sille pojalle viestiä, tulisitko tänne ja pitäisit minulle vähän seuraa tulisi parempi mieli. En, koska minä en ole heikko enkä minä ansaitse tähän kurjuuteen mitään helpotusta. Niin minä haluan ajatella ja maata siinä maailman loppuun asti niin kuin ylevämpikin marttyyri.
Nämä päivät ovat täydellisiä, mutta ehkä minun on vaikeaa kestää täydellisyyttä. Kaikki on hyvin, enemmänkin ja sitten joku pienenpieni asia, ilme tai ele, saa minut taas raiteiltani ja vinoon. Sen pojan puhelimen tekstiviestiääni. Minä jäykistyn ja lakkaan hymyilemästä, koska olen olevinani varma, että se on joku tyttö; se tyttö. Se poika huomaa, muttemme kumpikaan sano mitään. Kohta se menee ja halaa minua ja hymyilee vain hieman väkinäisesti, kaikki on melkein kuin aina ja silti minä joudun puremaan huulta, etteivät kyyneleet alkaisi valua ennen kuin se painaa oven kiinni perässään.
Minä makaan lattialla huonossa asennossa ja kuuntelen surullisia lauluja, viivyttelen kauppaan menoa, illallisen laittamista, ettei minun tarvitsisi nähdä ketään muuta. Ja kun vihdoin nousen, vaalea tukka sekaisin, vanhoissa tennareissa ja farkunlahkeet käärittynä näytän pikkupojalta tai variksenpelätiltä.
Valikoin hyllystä kahvipaketin, jossa on kolmenkymmenen sentin alennuslappu, mutta se ei kuulukaan siihen pakettiin ja myyjä alkaa kysyä minulta miksi siinä on sellainen lappu ja toinen myyjä kysyy mistä löysin sen kahvipaketin ja minun perääni kertyy kymmenen ihmisen jono ja ne kaikki tuijottavat minua vihaisena. Ja minä hermostun, sanon ettei se ole minun vikani että siinä paketissa on se lappu en minä ole täällä töissä minulle on yhdentekevää maksaako se paketti kolmekymmentä senttiä enemmän vai vähemmän. Ja myyjä hermostuu takaisin ja haluaa väkisin selvittää sen sotkun ja siinä vaiheessa kun vihdoin saan sen kahvipakettini, tuohtumukseni nolottaa minua jo, mutta myyjä ei anna minulle anteeksi vaikka yritänkin toivottaa hyvää iltaa tavallista ystävällisemmin.
Keittiössä ajaudun suukopuun ärsyttävän italialaisen tytön kanssa, ensin se valittaa miksi sen on pakko puhua muita kieliä englantia ranskaa miksei kaikki vain voisi puhua italiaa kun se on maailman kaunein kieli. Sitten se alkaa väittää minulle vastaan siitä, miltä kurpitsan pitäisi maistua minä sanon että siinä on mieto maku ja tähän aikaan vuodesta ei aina sitäkään. Ja se sanoo, ehkä siellä mistä sinä tulet, mutta siellä mistä minä tulen, kurpitsassa on paljon makua. Hyvä on, ehkä siellä mistä sinä tulet kurpitsassakin on paljon makua, siellähän kaikki on paremmin menisit sitten takaisin sinne.
Ja se ei sano minulle enää sanaakaan alkaa puhua italiaa eikä edes hyvästele. Ja minä paiskon tavaroita, haen kirjan ja esitän, että luen sitä kun en jaksa niitä muitakaan, pakistanilaista miestä joka loukkaantui minuun jo viime viikolla, kun se alkoi neuvoa minulle miten kuskusta keitetään ja minä sanoin kiitos minulle riittää tämä ohje tässä paketin kyljessä. Tai sitä portugalilaista tyttöä, jolla on jalka paketissa ja joka puhuu pelkkää portugalia eikä koskaan sano minulle sanaakaan. Tai tsekkiläispoikaa, joka tuijottaa minua kuin koiranpentu. Ja minä pakenen takaisin siihen vanhaan rooliin, jossa en tarvitse ketään ja jossa kukaan ei vain tajua. Laulan hiljaa onnen tähtiä, mutta eiväthän ne edes ymmärrä.
Minä inhoan olla se, jota ei kutsuta mukaan. Minä inhoan olla se, joka ei kuulu porukkaan. Ja silti minä itse työnnän ihmiset pois luotani, minä olen niin tottunut siihen osaani etten osaa muuta. Niin kauan kuin en osaa odottaa huomiota ja kauniita sanoja ja sitä, että minäkin kuuluisin johonkin, osaan olla sellainen tyttö joka saa tuon kaiken aikaan. Mutta heti kun alan kuvitella, että asiat voisivat aina olla niin, tässä voisi olla minun paikkani, kaikki menee solmuun ja minä tulen takaisin omaan pimeään huoneeseeni, en sytytä valoja enkä edes kynttilää, kynttilät ovat kauniita ja kodikkaita mutta miksi tuhlata kumpaakaan minuun.
Makaan kylmällä lattialla liian vähissä vaatteissa, kuin minä itseäni kiusaamalla voittaisin jotain. Laitan soimaan kaikkein surullisimmat, kaikkein itsesäälisimmät laulut (laittaisin ne videot tänne, mutta edes sitä en tänään osaa) ja itken omaa kurjuuttani vaikka se on niin pohjaton ettei se itkemälläkään sulaisi pois. Enkä laita sille pojalle viestiä, tulisitko tänne ja pitäisit minulle vähän seuraa tulisi parempi mieli. En, koska minä en ole heikko enkä minä ansaitse tähän kurjuuteen mitään helpotusta. Niin minä haluan ajatella ja maata siinä maailman loppuun asti niin kuin ylevämpikin marttyyri.
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
pied cassé
En pelkää enää tanssitunneilla. En häpeä, jos en osaa. En häpeä olla se ainoa blondi, joka ei aina ihan tajua mitä opettaja sanoo ja joka ei uskalla kysyä neuvoa tai mitään ja joka hikoilee liikaa. Nauran ja teen kaiken mitä osaan ja yritän enemmänkin. En nolostu, kun opettaja tulee selittämään minulle jotain tai käskee minun tehdä niin että se voi korjata. Arastelen, mutta teen kuitenkin.
Kolme viikkoa on tehty samoja liikkeitä, lisätty vaan aina vähän jotain uutta. Se sopii minulle paremmin. Minä olen sellainen, tarvitsen vähän aikaa totutella ja ihmetellä. Opin kyllä sitten, vaikken muistakaan kotona koskaan edes harjoitella. Riittää, kun saan vähän miettiä.
Tänään harjoiteltiin taas pied casséta. Ensin toiselle puolella ja siitä yhtäkkiä ympäri ja sitten piti jo olla rikkinäisine jalkoineen ihan toisella puolella ja toisessa suunnassa. Se opettaja sanoi minulle, älä epäröi ja sinä osaat sen. Päätät vain, että pyörit ympäri, nopeasti ja liikaa ajattelematta. Sinä osaat sen kyllä. Tout à fait.
Ja minä osasin. Niin kauan kuin katson mallia muilta, minä teen väärin. Mutta kun keskityn vain siihen, mitä teen, yhtäkkiä osaankin. Hitaasti ja kerta kerran jälkeen vähän nopeammin. Vähän varmemmin ja luontevammin.
Minä olen oppinut tanssitunneilla kaikenlaista. Sen, etten ole huonompi ihminen, vaikken osaa kaikkea. Ja sen, että osaan kyllä, kunhan vain en epäröi liikaa.
Kolme viikkoa on tehty samoja liikkeitä, lisätty vaan aina vähän jotain uutta. Se sopii minulle paremmin. Minä olen sellainen, tarvitsen vähän aikaa totutella ja ihmetellä. Opin kyllä sitten, vaikken muistakaan kotona koskaan edes harjoitella. Riittää, kun saan vähän miettiä.
Tänään harjoiteltiin taas pied casséta. Ensin toiselle puolella ja siitä yhtäkkiä ympäri ja sitten piti jo olla rikkinäisine jalkoineen ihan toisella puolella ja toisessa suunnassa. Se opettaja sanoi minulle, älä epäröi ja sinä osaat sen. Päätät vain, että pyörit ympäri, nopeasti ja liikaa ajattelematta. Sinä osaat sen kyllä. Tout à fait.
Ja minä osasin. Niin kauan kuin katson mallia muilta, minä teen väärin. Mutta kun keskityn vain siihen, mitä teen, yhtäkkiä osaankin. Hitaasti ja kerta kerran jälkeen vähän nopeammin. Vähän varmemmin ja luontevammin.
Minä olen oppinut tanssitunneilla kaikenlaista. Sen, etten ole huonompi ihminen, vaikken osaa kaikkea. Ja sen, että osaan kyllä, kunhan vain en epäröi liikaa.
perjantai 22. tammikuuta 2010
my parisian colours
Ne sanovat, että Pariisi on valkoinen kaupunki. Mutta minulle se on aina ollut sininen ja kermankeltainen, niin kuin taivas ja Louvre tai Sorbonne. Kun kävin täällä ensi kertaa yli viisi vuotta sitten, otin kuvia joissa näkyy ne värit ja joka kerta se sama tunnelma palaa mieleeni, kun nyt kävelen Seinen vasenta rantaa tai yliopistokorttelin varjoisia kujia.
Tänään kävelimme Luxembourgin puistosta Sorbonnelle, sen ovesta päästetään vain Pariisin yliopistojen opiskelijat. Kävimme filosofien kirjakaupassa ja sitten sosiaalitieteilijöiden kirjakaupassa. Niissä molemmissa oli kyllä samoja kirjoja.
St. Michelistä takaisin Luxembourgille menimme sivukatuja ja pujahdimme hetkeksi St. Séverinin kirkkoon, vain koska se sattui siihen matkan varrelle. Kirkko oli katoliseksi ja suurehkosta koostaan huolimatta ihanan vaatimaton, rappaukset tippuivat seiniltä eikä maalauksiakaan ollut kunnostettu. Keskellä kirkkoa kaksi naista lauloi ja muutama hassu ihminen istui penkeillä kuuntelemassa. Naiset sekosivat välillä sävelissä, mutta jatkoivat silti.
Minä kävelin kirkon läpi nopeasti, oikealta vasemmalle, katselin muistolaattoja ja olin hiljaa, kun se kerrankin oli sallittua vailla tippaakaan vaivautuneisuutta tai odotusta. Agnostikkopoika jäi jonnekin lukemaan kirkon historiasta. Yleensä minä sytytän kynttilöitä, aina kun menen kirkkoihin. Isille ja joskus joillekin muillekin. Tällä kertaa ei huvittanut; taskunpohjallakin oli vain senttejä.
Kun palasin kirkon ovelle, se poika oli kadonnut, mutta minä tiesin, ettei se jättäisi minua yksin. Luulen, että tuntisin sen vaikka kuinka kaukaa, mutta se seisoi vain muutaman kymmenen metrin päässä, yhden sellaisen paikan edessä jossa niitä kynttilöitä saa sytyttää. Se otti yhden, sytytti sen ja seisoi siinä pitkän aikaa, mutta minä en koskaan kysyisi, kenelle se kynttilä oli.
Minä mietin vain, että ehkä saan vähän lainata sitä. Lähettää terveisiä isälle, ajatella tulevia lapsia ja niitä joita vasta toivotaan. Pyytää vähän itsellenikin. Että jos nyt näyttäisit vähän tietä, kun minä olen eksyksissä taas. Ohjaisit minun polkuni oikeaan suuntaan, samaan tai eri, minne kuuluukin. Ja niin, pidä siitä pojastakin vähän huolta.
Se poika tuli takaisin, ei sanonut mitään, hymyili vain silmiin asti. Istahti hetkeksi kuuntelemaan niiden naisten laulua. Minä nojasin taimmaisen penkin selkään, puristin syliini Les paradoxes de la postmodernité -kirjaa, nuuhkin sen pojan tuttua ja makeaa tuoksua ja jossain ulkona ajoi ambulanssi pillit huutaen. Ja minusta tuntui, että sen hetken voisin muistaa aina.
Ulkona oli sininen ja kermankeltainen Pariisi eikä kumpikaan meistä tohtinut olla hymyilemättä.
Tänään kävelimme Luxembourgin puistosta Sorbonnelle, sen ovesta päästetään vain Pariisin yliopistojen opiskelijat. Kävimme filosofien kirjakaupassa ja sitten sosiaalitieteilijöiden kirjakaupassa. Niissä molemmissa oli kyllä samoja kirjoja.
St. Michelistä takaisin Luxembourgille menimme sivukatuja ja pujahdimme hetkeksi St. Séverinin kirkkoon, vain koska se sattui siihen matkan varrelle. Kirkko oli katoliseksi ja suurehkosta koostaan huolimatta ihanan vaatimaton, rappaukset tippuivat seiniltä eikä maalauksiakaan ollut kunnostettu. Keskellä kirkkoa kaksi naista lauloi ja muutama hassu ihminen istui penkeillä kuuntelemassa. Naiset sekosivat välillä sävelissä, mutta jatkoivat silti.
Minä kävelin kirkon läpi nopeasti, oikealta vasemmalle, katselin muistolaattoja ja olin hiljaa, kun se kerrankin oli sallittua vailla tippaakaan vaivautuneisuutta tai odotusta. Agnostikkopoika jäi jonnekin lukemaan kirkon historiasta. Yleensä minä sytytän kynttilöitä, aina kun menen kirkkoihin. Isille ja joskus joillekin muillekin. Tällä kertaa ei huvittanut; taskunpohjallakin oli vain senttejä.
Kun palasin kirkon ovelle, se poika oli kadonnut, mutta minä tiesin, ettei se jättäisi minua yksin. Luulen, että tuntisin sen vaikka kuinka kaukaa, mutta se seisoi vain muutaman kymmenen metrin päässä, yhden sellaisen paikan edessä jossa niitä kynttilöitä saa sytyttää. Se otti yhden, sytytti sen ja seisoi siinä pitkän aikaa, mutta minä en koskaan kysyisi, kenelle se kynttilä oli.
Minä mietin vain, että ehkä saan vähän lainata sitä. Lähettää terveisiä isälle, ajatella tulevia lapsia ja niitä joita vasta toivotaan. Pyytää vähän itsellenikin. Että jos nyt näyttäisit vähän tietä, kun minä olen eksyksissä taas. Ohjaisit minun polkuni oikeaan suuntaan, samaan tai eri, minne kuuluukin. Ja niin, pidä siitä pojastakin vähän huolta.
Se poika tuli takaisin, ei sanonut mitään, hymyili vain silmiin asti. Istahti hetkeksi kuuntelemaan niiden naisten laulua. Minä nojasin taimmaisen penkin selkään, puristin syliini Les paradoxes de la postmodernité -kirjaa, nuuhkin sen pojan tuttua ja makeaa tuoksua ja jossain ulkona ajoi ambulanssi pillit huutaen. Ja minusta tuntui, että sen hetken voisin muistaa aina.
Ulkona oli sininen ja kermankeltainen Pariisi eikä kumpikaan meistä tohtinut olla hymyilemättä.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
tällaisia ovat ne hetket, joista kerrotaan lapsenlapsille
Mitä minä muistan Pariisista jälkikäteen?
Sen, kun lojuin sängyn päällä aamuyöhön kauniin pojan kanssa, katsoin Greyn anatomiaa ja join kaakaota - minä kylmää, se poika lämmintä. Sanoin pieniä sanoja, kun en uskaltanut suurempia. Valvoin liian myöhään, kun en raaskinut päästää irti siitä hetkestä. Vaikka päätin, että tänään en odota, kuitenkin päästin sen keskiyöllä sisään kun se koputti oveen hiirenhiljaa, että naapurit eivät herää. Puhuin mitä sattui, nolostuin tyhmästä leikistä ja pelkäsin hukkuvani sen silmiin.
Ja kun se viimein meni, minä heittäydyin sängylleni niin levottomana, etten saanut unta vielä moneen tuntiin, vaikka kello oli kolme aamulla ja seuraavana päivänä piti taas olla niin kuin ihmiset on.
Sen, kun lojuin sängyn päällä aamuyöhön kauniin pojan kanssa, katsoin Greyn anatomiaa ja join kaakaota - minä kylmää, se poika lämmintä. Sanoin pieniä sanoja, kun en uskaltanut suurempia. Valvoin liian myöhään, kun en raaskinut päästää irti siitä hetkestä. Vaikka päätin, että tänään en odota, kuitenkin päästin sen keskiyöllä sisään kun se koputti oveen hiirenhiljaa, että naapurit eivät herää. Puhuin mitä sattui, nolostuin tyhmästä leikistä ja pelkäsin hukkuvani sen silmiin.
Ja kun se viimein meni, minä heittäydyin sängylleni niin levottomana, etten saanut unta vielä moneen tuntiin, vaikka kello oli kolme aamulla ja seuraavana päivänä piti taas olla niin kuin ihmiset on.
j'sais que vous allez au 6ème
Törmäsin hoitolapsen naapuriin, pieneen lettipäiseen tyttöön, portaikossa. Se katsoi minua vähän ylöspäin, melkein ihailevasti, ujo hymy huulillaan. "Minä tiedän kuka te olette. Te menette kuudenteen kerrokseen, te menette hoitamaan A:ta."
Lapset ovat sellaisia. Ne muistavat oudot vaaleatukkaiset tädit, jotka puhuvat kummallista kieltä niiden naapurinpoikien kanssa. Se poika on yhtä vaalea kuin minä ja äitinsä ja lastenhoitajansa kanssa se puhuu sitä samaa kummallista kieltä. Mutta sillä ei ole väliä, koska se on lapsi.
Lapset ovat sellaisia. Ne muistavat oudot vaaleatukkaiset tädit, jotka puhuvat kummallista kieltä niiden naapurinpoikien kanssa. Se poika on yhtä vaalea kuin minä ja äitinsä ja lastenhoitajansa kanssa se puhuu sitä samaa kummallista kieltä. Mutta sillä ei ole väliä, koska se on lapsi.
tiistai 19. tammikuuta 2010
but they're not like us
”Mut kuka haluaa mennä naimisiin ja saada lapsia? Sä elät elämäsi parasta aikaa. Sä saat avata kaikki ovet, sulla ei oo kiire mihinkään. Sä pärjäät kyllä.”
Että joku uskoo, että minä voisin olla sellainen. Ja että se sanoo, että ne eivät ymmärrä, koska ne eivät ole sellaisia kuin me. Että on me.
Että on olemassa edes yksi ihminen, joka tajuaa. Yksi ihminen, joka ei ajattele, että tämä on tyhmää ja lapsellista haikailua. Joka on sitä mieltä, että unelmistaan kannattaa pitää kiinni – ehkä ne jonain päivänä vielä syöttävät. Että vaikka kaikki muut ajattelisivat, että minun olisi vain syytä kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä, etten voi saada kuuta taivaalta, niin joku muu uskoo toisin. Joku muu näkee ne tähdet, joiden keskelle putoaa vaikkei tavoittaisikaan kuuta.
Sen takia kannattaa itsekin jatkaa uskomista. Taistelemista ja potkimista, jos niin tarvitaan. Nostaa pää pystyyn ja kolkuttaa jokaiseen oveen. Joskus, jonain päivänä, joku niistä vielä avataan. Koska minä olen tällainen.
Että joku uskoo, että minä voisin olla sellainen. Ja että se sanoo, että ne eivät ymmärrä, koska ne eivät ole sellaisia kuin me. Että on me.
Että on olemassa edes yksi ihminen, joka tajuaa. Yksi ihminen, joka ei ajattele, että tämä on tyhmää ja lapsellista haikailua. Joka on sitä mieltä, että unelmistaan kannattaa pitää kiinni – ehkä ne jonain päivänä vielä syöttävät. Että vaikka kaikki muut ajattelisivat, että minun olisi vain syytä kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä, etten voi saada kuuta taivaalta, niin joku muu uskoo toisin. Joku muu näkee ne tähdet, joiden keskelle putoaa vaikkei tavoittaisikaan kuuta.
Sen takia kannattaa itsekin jatkaa uskomista. Taistelemista ja potkimista, jos niin tarvitaan. Nostaa pää pystyyn ja kolkuttaa jokaiseen oveen. Joskus, jonain päivänä, joku niistä vielä avataan. Koska minä olen tällainen.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
you'll find something
Kaadoin aamukahvit pöydälle. Nenäliinat, käytetyt metroliput, kettuheijastin ja kimaltelevat korvakorut makaavat kaikki sulassa sovussa kahvinpurujen ja ruskean sotkun kanssa. Westön kirjan jaksoin sentään nostaa pois kahvinorojen tieltä.
Minun elämäni tuntuu yhtäkkiä olevan samanlaista sotkua kuin tuo ruskea kasa tuossa pöydän kulmalla. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä siltä haluaisin tai mihin suuntaan edes yrittäisin lähteä kulkemaan. Minä tiedän suunnilleen, mitä kannattaisi tehdä. Tiedän mikä olisi järkevää. Mutta sitä en halua. Ja loppu onkin yhtä sekamelskaa.
Minun ystäväni saavat lapsia, ajavat Vegasiin ja menevät naimisiin, valmistuvat ja tekevät aikuisten töitä. Minä lasken ilta illan jälkeen senttejä, jos sittenkin voisin jäädä tänne vielä vähän pidemmäksi aikaa. Järkevää olisi palata kotiin, mennä töihin, kirjoittaa gradu ja valmistua. Mutta minä en halua palata kotiin. En minä edes tiedä, missä sellainen koti olisi. Minä haluaisin jäädä ja kadota, jatkaa elämääni jossain ihan muualla, jonain ihan toisena ihmisenä.
Minä täytän tänä vuonna 27, eikä minun elämälläni ole minkäänlaista kiinnekohtaa tai suuntaa. Minä en omista mitään muuta kuin vaatteet päälläni ja kasan opintolainoja. En minä voi hoitaa nälkäpalkalla lapsia lopun elämääni. Minulla ei ole ketään muuta kuin mahdottomia naapurinpoikia joihin minä ihastun ripustautuen kuin hukkuva oljenkorteen. Eivätkä ne näe, eivät ne tajua. Ne kietovat kätensä ympärilleni hiljaisissa käytävissä, ja sanovat että kaikki kyllä järjestyy ja siihen minun muka pitäisi uskoa. Mutta keitä ne oikein ovat sanomaan.
Ovia suljetaan minun nenäni edestä, paiskaten ja perään nauraen. Ja minä haluaisin uskoa, että niin tapahtuu vain siksi, että toisilla ovilla olisi tilaa avautua. Mutta miten kauan minä jaksan uskoa, kun en voi ottaa tukea mistään. Haluaisin vain käpertyä sängyn nurkkaan ja parkua kaiken huolen ja pahan pois. Mutta sekin tuntuu liian raskaalta.
Minun elämäni tuntuu yhtäkkiä olevan samanlaista sotkua kuin tuo ruskea kasa tuossa pöydän kulmalla. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä siltä haluaisin tai mihin suuntaan edes yrittäisin lähteä kulkemaan. Minä tiedän suunnilleen, mitä kannattaisi tehdä. Tiedän mikä olisi järkevää. Mutta sitä en halua. Ja loppu onkin yhtä sekamelskaa.
Minun ystäväni saavat lapsia, ajavat Vegasiin ja menevät naimisiin, valmistuvat ja tekevät aikuisten töitä. Minä lasken ilta illan jälkeen senttejä, jos sittenkin voisin jäädä tänne vielä vähän pidemmäksi aikaa. Järkevää olisi palata kotiin, mennä töihin, kirjoittaa gradu ja valmistua. Mutta minä en halua palata kotiin. En minä edes tiedä, missä sellainen koti olisi. Minä haluaisin jäädä ja kadota, jatkaa elämääni jossain ihan muualla, jonain ihan toisena ihmisenä.
Minä täytän tänä vuonna 27, eikä minun elämälläni ole minkäänlaista kiinnekohtaa tai suuntaa. Minä en omista mitään muuta kuin vaatteet päälläni ja kasan opintolainoja. En minä voi hoitaa nälkäpalkalla lapsia lopun elämääni. Minulla ei ole ketään muuta kuin mahdottomia naapurinpoikia joihin minä ihastun ripustautuen kuin hukkuva oljenkorteen. Eivätkä ne näe, eivät ne tajua. Ne kietovat kätensä ympärilleni hiljaisissa käytävissä, ja sanovat että kaikki kyllä järjestyy ja siihen minun muka pitäisi uskoa. Mutta keitä ne oikein ovat sanomaan.
Ovia suljetaan minun nenäni edestä, paiskaten ja perään nauraen. Ja minä haluaisin uskoa, että niin tapahtuu vain siksi, että toisilla ovilla olisi tilaa avautua. Mutta miten kauan minä jaksan uskoa, kun en voi ottaa tukea mistään. Haluaisin vain käpertyä sängyn nurkkaan ja parkua kaiken huolen ja pahan pois. Mutta sekin tuntuu liian raskaalta.
lauantai 16. tammikuuta 2010
se tyttö, aina vaan
Ranskassa minun lähelläni on enemmän ihmisiä kuin Suomessa koskaan. Suurin osa niistä tulee kuin itsestään, huomaamatta. Kun istahtaa joka ilta saman pöydän ääreen illalliselle, toisista oppii ihan vahingossa kaikenlaista.
Usein minusta tuntuu, etten silti ole kovin hyvä ystävä. Minä olen varautunut, olen oppinut sellaiseksi pienestä pitäen. Minä en osaa kysyä muista ihmisistä enkä kertoa itsestäni suuren joukon ääressä. Minä janoan toisia ihmisiä, mutta pelkään huomiota, koska ikinä ei tiedä milloin se muuttuu negatiiviseksi.
Silti, aamupalan äärellä tai käytävässä, ne tulevat ja kysyvät, onko kaikki hyvin. Miksi sinä olet nykyään aina niin surullinen?
Ja minua alkaa itkettää siitä pelkästä kysymyksestä. Että joku, puoliksi tuntematon, yhtäkkiä näkee minun sisälleni paremmin kuin kukaan on koskaan nähnyt. Ja ne kaikki näkevät sen. Ja ovat siitä huolissaan. Huolissaan minusta.
Ja minä vain hymyilen, sanon että c’est rien de grave.
Minä en ole sellainen tyttö, jonka vuoksi muutetaan maailmoja. Tai maailmoista toisiin. Jonka vuoksi hyljätään, unohdetaan ja annetaan kaikkensa. Minä olen se tyttö, jota halataan lämpimästi illalla ja sanotaan see you, ja siinä kaikki. Minä en ole mitään elämää suurempaa. Eikä minusta kai koskaan sellaista tulekaan.
Mutta minä olen sellainen tyttö, joka selviää. Joka on aina selviytynyt. Selviytyjä-tyyppii, ei selvittäjä-tyyppii.
Usein minusta tuntuu, etten silti ole kovin hyvä ystävä. Minä olen varautunut, olen oppinut sellaiseksi pienestä pitäen. Minä en osaa kysyä muista ihmisistä enkä kertoa itsestäni suuren joukon ääressä. Minä janoan toisia ihmisiä, mutta pelkään huomiota, koska ikinä ei tiedä milloin se muuttuu negatiiviseksi.
Silti, aamupalan äärellä tai käytävässä, ne tulevat ja kysyvät, onko kaikki hyvin. Miksi sinä olet nykyään aina niin surullinen?
Ja minua alkaa itkettää siitä pelkästä kysymyksestä. Että joku, puoliksi tuntematon, yhtäkkiä näkee minun sisälleni paremmin kuin kukaan on koskaan nähnyt. Ja ne kaikki näkevät sen. Ja ovat siitä huolissaan. Huolissaan minusta.
Ja minä vain hymyilen, sanon että c’est rien de grave.
Minä en ole sellainen tyttö, jonka vuoksi muutetaan maailmoja. Tai maailmoista toisiin. Jonka vuoksi hyljätään, unohdetaan ja annetaan kaikkensa. Minä olen se tyttö, jota halataan lämpimästi illalla ja sanotaan see you, ja siinä kaikki. Minä en ole mitään elämää suurempaa. Eikä minusta kai koskaan sellaista tulekaan.
Mutta minä olen sellainen tyttö, joka selviää. Joka on aina selviytynyt. Selviytyjä-tyyppii, ei selvittäjä-tyyppii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)