my parisian colours

Ne sanovat, että Pariisi on valkoinen kaupunki. Mutta minulle se on aina ollut sininen ja kermankeltainen, niin kuin taivas ja Louvre tai Sorbonne. Kun kävin täällä ensi kertaa yli viisi vuotta sitten, otin kuvia joissa näkyy ne värit ja joka kerta se sama tunnelma palaa mieleeni, kun nyt kävelen Seinen vasenta rantaa tai yliopistokorttelin varjoisia kujia.

Tänään kävelimme Luxembourgin puistosta Sorbonnelle, sen ovesta päästetään vain Pariisin yliopistojen opiskelijat. Kävimme filosofien kirjakaupassa ja sitten sosiaalitieteilijöiden kirjakaupassa. Niissä molemmissa oli kyllä samoja kirjoja.

St. Michelistä takaisin Luxembourgille menimme sivukatuja ja pujahdimme hetkeksi St. Séverinin kirkkoon, vain koska se sattui siihen matkan varrelle. Kirkko oli katoliseksi ja suurehkosta koostaan huolimatta ihanan vaatimaton, rappaukset tippuivat seiniltä eikä maalauksiakaan ollut kunnostettu. Keskellä kirkkoa kaksi naista lauloi ja muutama hassu ihminen istui penkeillä kuuntelemassa. Naiset sekosivat välillä sävelissä, mutta jatkoivat silti.

Minä kävelin kirkon läpi nopeasti, oikealta vasemmalle, katselin muistolaattoja ja olin hiljaa, kun se kerrankin oli sallittua vailla tippaakaan vaivautuneisuutta tai odotusta. Agnostikkopoika jäi jonnekin lukemaan kirkon historiasta. Yleensä minä sytytän kynttilöitä, aina kun menen kirkkoihin. Isille ja joskus joillekin muillekin. Tällä kertaa ei huvittanut; taskunpohjallakin oli vain senttejä.

Kun palasin kirkon ovelle, se poika oli kadonnut, mutta minä tiesin, ettei se jättäisi minua yksin. Luulen, että tuntisin sen vaikka kuinka kaukaa, mutta se seisoi vain muutaman kymmenen metrin päässä, yhden sellaisen paikan edessä jossa niitä kynttilöitä saa sytyttää. Se otti yhden, sytytti sen ja seisoi siinä pitkän aikaa, mutta minä en koskaan kysyisi, kenelle se kynttilä oli.

Minä mietin vain, että ehkä saan vähän lainata sitä. Lähettää terveisiä isälle, ajatella tulevia lapsia ja niitä joita vasta toivotaan. Pyytää vähän itsellenikin. Että jos nyt näyttäisit vähän tietä, kun minä olen eksyksissä taas. Ohjaisit minun polkuni oikeaan suuntaan, samaan tai eri, minne kuuluukin. Ja niin, pidä siitä pojastakin vähän huolta.

Se poika tuli takaisin, ei sanonut mitään, hymyili vain silmiin asti. Istahti hetkeksi kuuntelemaan niiden naisten laulua. Minä nojasin taimmaisen penkin selkään, puristin syliini Les paradoxes de la postmodernité -kirjaa, nuuhkin sen pojan tuttua ja makeaa tuoksua ja jossain ulkona ajoi ambulanssi pillit huutaen. Ja minusta tuntui, että sen hetken voisin muistaa aina.

Ulkona oli sininen ja kermankeltainen Pariisi eikä kumpikaan meistä tohtinut olla hymyilemättä.