Ranskassa minun lähelläni on enemmän ihmisiä kuin Suomessa koskaan. Suurin osa niistä tulee kuin itsestään, huomaamatta. Kun istahtaa joka ilta saman pöydän ääreen illalliselle, toisista oppii ihan vahingossa kaikenlaista.
Usein minusta tuntuu, etten silti ole kovin hyvä ystävä. Minä olen varautunut, olen oppinut sellaiseksi pienestä pitäen. Minä en osaa kysyä muista ihmisistä enkä kertoa itsestäni suuren joukon ääressä. Minä janoan toisia ihmisiä, mutta pelkään huomiota, koska ikinä ei tiedä milloin se muuttuu negatiiviseksi.
Silti, aamupalan äärellä tai käytävässä, ne tulevat ja kysyvät, onko kaikki hyvin. Miksi sinä olet nykyään aina niin surullinen?
Ja minua alkaa itkettää siitä pelkästä kysymyksestä. Että joku, puoliksi tuntematon, yhtäkkiä näkee minun sisälleni paremmin kuin kukaan on koskaan nähnyt. Ja ne kaikki näkevät sen. Ja ovat siitä huolissaan. Huolissaan minusta.
Ja minä vain hymyilen, sanon että c’est rien de grave.
Minä en ole sellainen tyttö, jonka vuoksi muutetaan maailmoja. Tai maailmoista toisiin. Jonka vuoksi hyljätään, unohdetaan ja annetaan kaikkensa. Minä olen se tyttö, jota halataan lämpimästi illalla ja sanotaan see you, ja siinä kaikki. Minä en ole mitään elämää suurempaa. Eikä minusta kai koskaan sellaista tulekaan.
Mutta minä olen sellainen tyttö, joka selviää. Joka on aina selviytynyt. Selviytyjä-tyyppii, ei selvittäjä-tyyppii.
3 kommenttia:
Suomalaiset ei taida olla kovin hyviä kysymään mikä toisella on hätänä, vaikka sen huomaisikin, saati sitten vastaamaan siihen kysymykseen.
Minun "se poika" oli kerran surullinen ja kysyin siltä, että meneekö sillä hyvin. Tyyppi nosti katseen ja kysyi hämmästyneenä että miten niin? Sanoin, että no kun vaikutat niin masentuneelta. Se vastasi että on masentunut ja nousi ja pyysi minua vahtimaan reppuaan ja poistui paikalta hetkeksi. En ottanut siitä poistumisesta edes nokkiini, koska arvasin, että sen täytyi vaan päästä pois siitä tilanteesta. Joka tapauksessa tyyppi piristyi silmin nähden sen jälkeen, kun olin huomioinut sen allapäisen mielialan. (Ja mä tiesin, että sillä on sydänsuruja toisen tytön takia, mikä taas ei nostanut omaa mielialaani, mutta... Aina ei voi voittaa.)
Vaikka mä tiedän, ettet nyt usko tätä, niin et sä kyllä mulle ole mikään "see you" ja sitten unohdan sut -tyyppi, etkä kyllä varmasti monelle muullekaan.
Sä olet ihana, ja vaikka sä olisit miten varautunut vaan, niin mitä siitä ei se estä meitä olemasta ystäviä. Kaikilla on juttunsa ja ne pitää vaan jotenkin hyväksyä. Koska usein ne omat jutut on sellasia, mitä ite halveksii ja miettii että miksi olen tällainen, mutta ystävät näkee ne ihan eri tavalla.. Ja etenkin on niille paljon armeliaampia kuin sinä itse.
Jos sä vaan pystyisit hetkeksi asettua muiden kenkiin, näkisit oikeasti sen miten susta tykätään kuules. <3
Mitä mäkin oisin tehnyt ilman niitä paria ihanaa kirjettä sillon kun oli niin pimeää ja kurjaa. :)Sä oot kuule aika paljon enemmän mitä luulet!!
Ja mä tiedän, että jollekkin ihanalle oot just SE tyttö, jonka eteen tehdään mitä vaan.
Anna
suomalaisille kaikenlainen huomioiminen tuntuu olevan vaikeeta. se on vähän surullista, koska sitten jos joku osaakin tehdä niin, niin se tuntuu tosi hyvältä. itse tuntuu arvokkaammalta. ja usein se on ihan pienestä kiinni. mulla on yksi ystävä, jolla on tapana kysyä "mitä kuuluu?" aina nähdessä ja puhelimessa ekana, ja mä hämäännyn jo siitä, kun se tuntuu tulevan niin lähelle. sellaista on suomalainen huomaavaisuus ja kyky vastaanottaa sitä...
musta tuntuu vaikealta kysyä, koska mä koen, että tungettelen, ettei se kuulu mulle miltä toisesta tuntuu ja ettei se varmaankaan pidä mua luottamuksenarvoisena. ja musta tuntuu vaikealta kertoa, koska mä olen varma, ettei sitä toista oikeesti kiinnosta, mitä mulle kuuluu ja ettei mulla oo lupaa häiritä toisia sanomalla sellaisia asioita.
vielä vaikeampaa se on silloin, jos aavistaa, että jotain on vialla - tai jos tietää, kun se on vialla minussa. esim. kun se tanskalaispoika tuli tuona päivänä ehkä neljäntenä ihmisenä kysymään, oonko mä surullinen, niin vastasin tietysti melkein kyynelet silmissä, etten tietenkään. ja kun se kysyi, ollaanko me kaksi ok niin mitä muutakaan mä olisin osannut sanoa kuin että joo...
ja kiitos anna. en mä usko, tai toivo ainakaan, et sä unohtaisit mua. en mäkään unohda teitä siellä, vaikka se joskus saattaakin tuntua sille, kun vaan sanon etten haluais ikinä tulla takaisin. mutta mulle on kyllä ihan kamalan tärkeää, että te ootte siellä. on edes jotain.
musta tuntuu, et mä näen täällä selvemmin, että musta tykätäänkin. ehkä siksi, et ihmiset on erilaisia. ehkä siksi, et mä oon erilainen, mulla on vähemmän taakkoja. mut sitten kun joku tulee vähänkin normaalia lähemmäs ja mä uskallan paljastaa sille jotain, mä pelkään et se säikähtääkin ja näkee etten mä ookaan sen arvoinen. mut hyvä tietää, et ees joku uskoo, että mä oon.
Lähetä kommentti