Kaadoin aamukahvit pöydälle. Nenäliinat, käytetyt metroliput, kettuheijastin ja kimaltelevat korvakorut makaavat kaikki sulassa sovussa kahvinpurujen ja ruskean sotkun kanssa. Westön kirjan jaksoin sentään nostaa pois kahvinorojen tieltä.
Minun elämäni tuntuu yhtäkkiä olevan samanlaista sotkua kuin tuo ruskea kasa tuossa pöydän kulmalla. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä siltä haluaisin tai mihin suuntaan edes yrittäisin lähteä kulkemaan. Minä tiedän suunnilleen, mitä kannattaisi tehdä. Tiedän mikä olisi järkevää. Mutta sitä en halua. Ja loppu onkin yhtä sekamelskaa.
Minun ystäväni saavat lapsia, ajavat Vegasiin ja menevät naimisiin, valmistuvat ja tekevät aikuisten töitä. Minä lasken ilta illan jälkeen senttejä, jos sittenkin voisin jäädä tänne vielä vähän pidemmäksi aikaa. Järkevää olisi palata kotiin, mennä töihin, kirjoittaa gradu ja valmistua. Mutta minä en halua palata kotiin. En minä edes tiedä, missä sellainen koti olisi. Minä haluaisin jäädä ja kadota, jatkaa elämääni jossain ihan muualla, jonain ihan toisena ihmisenä.
Minä täytän tänä vuonna 27, eikä minun elämälläni ole minkäänlaista kiinnekohtaa tai suuntaa. Minä en omista mitään muuta kuin vaatteet päälläni ja kasan opintolainoja. En minä voi hoitaa nälkäpalkalla lapsia lopun elämääni. Minulla ei ole ketään muuta kuin mahdottomia naapurinpoikia joihin minä ihastun ripustautuen kuin hukkuva oljenkorteen. Eivätkä ne näe, eivät ne tajua. Ne kietovat kätensä ympärilleni hiljaisissa käytävissä, ja sanovat että kaikki kyllä järjestyy ja siihen minun muka pitäisi uskoa. Mutta keitä ne oikein ovat sanomaan.
Ovia suljetaan minun nenäni edestä, paiskaten ja perään nauraen. Ja minä haluaisin uskoa, että niin tapahtuu vain siksi, että toisilla ovilla olisi tilaa avautua. Mutta miten kauan minä jaksan uskoa, kun en voi ottaa tukea mistään. Haluaisin vain käpertyä sängyn nurkkaan ja parkua kaiken huolen ja pahan pois. Mutta sekin tuntuu liian raskaalta.
2 kommenttia:
Mä tiedän ton tunteen aika hyvin. Okei, mulla on mies ja asutaan omassa kodissa josta tykätään...
Mutta mä teen gradua aiheesta josta en sitten olekaan niin varma, valmistun sellaiseen alaan joka ei ainakaan ole varma ihan yleensäkään saati sitten mulle, sain verokortin ja mun veroprosentti on 8,5 mikä on kai tän ikäisenä aika säälittävää... ;) Istun kotona ja kirjottlen gradua, tunnen itteni todella turhaks ja mietin että mitähän sitten kun tää gradu on valmis. Kun mulla ei ole edes niitä järkeviä vaihtoehtoja. Ja vaikka olisikin, niin oikeasti haluan asioita jotka on ehkä vähän mahdottomia... Ja sitten mietin että mitä asioita kannattaa oikeasti tavoitella ja mitkä on vaan lapsellista haaveilua. Ja haluanko oikeasti lopettaa sen lapsellisen haaveilun ja olla järkevä....
Tällaista ajatuksenvirtaa vain... Mutta siis joo, tiedän kyllä tunteen vaikka elämä onkin erilaista joissain kohdin.
Anna
On niin helppoa ajatella, et kaikilla muilla menee hyvin ja elämä on vaan niin epäreilua, koska mulla ei mee. Mä tiedän, että se ei oo niin. Ensinnäkin mulla menee ihan kamalan hyvin oikeastaan: mä asun Pariisissa ja se on osa yhtä mun suurinta haavetta. Mä oon saanut opiskella ja tehdä kaikkia sellaisia asioita, joista haaveilin.
Mä haaveilin kyllä aina myös kodista ja miehestä, mutta sekin haave tuntuu koko ajan siirtyvän kauemmas. Ja se on pelottavaa, hyväksyä, et ite muuttuu ja haaveetkin muuttuu ja että elämästä voikin tulla ihan erilaista kuin kuvitteli eikä se silti tarkoita sitä, että jokin olisi mennyt pieleen.
ja sitten, kyllä mä tiedän, ettei se mies ja koti tarkoita, että nyt kaikki on hyvin lopun elämän. sellainen kiinnekohta on hyvä olla, mä kaipaan sellaista koska musta tuntuu, että mun elämässä ei oikeastaan oo mitään, mikä olisi toista tärkeämpää. muttei se kiinnekohtakaan tarkoita, että olisi suojassa vastoinkäymisiltä.
mä en haluaisi ikinä lopettaa haaveilua vaan jaksaa kurkotella sinne kuuhun. täällä se onnistuu välillä, elämä tuntuu olevan niin kevyttä ja huoletonta. mut sit yhtäkkiä tulee jotain ja maailma keikahtaa vähän ja sitten mä istunkin lattialla itkemässä ja miettimässä miksen mä vaan voi kasvaa aikuiseksi, koska se olisi niin paljon helpompaa kaikille.
mä haluaisin uskaltaa elää niin, ettei tulevaisuutta tarvitsis pelätä.
Lähetä kommentti