maanantai 3. toukokuuta 2010

tahmeita

Eilen piiskasin itseäni niin kauan, että hiki valui noroina ja jokainen lihas minussa tärisi väsymystä. Sitten vihdoin uskalsin vähän hellittää ja istua pöydän ääreen itkemään. Paljon pitää taistella, että uskaltaisi olla heikko.

Illalla pyörin naapurinpojan ovenpielessä, sanoin ettei ole mikään hätänä enkä ehdi juoda teetäkään kun pitää kaikkea. Lopulta se istutti minut alas höyryävä muki kädessä ja sai minut nauramaan ensimmäisen kerran koko päivänä.

Tänään aamulla herättiin aikaisin ja käveltiin hedelmämarkkinoille. Naapurinpoika flirttaili omenatytölle ja kun taivaasta satoi kilokaupalla rakeita ei mikään tuntunutkaan enää niin kovin pahalle.

Pelkään sitä, ettei kukaan huomaa minua. Kerta kerran jälkeen tuntuu kuin olisin näkymätön ja se sattuu minuun enemmän kuin uskallan myöntää. Kadehdin sitä tyttöä, joka vie kaiken huomion ja inhoan itseäni, kun kadehdin.

Sitten yhtäkkiä huomaan, ettei se olekaan niin. En tiedä enää yhtään, mikä on mitäkin. Tämä on vaikeampaa kuin alati sortuvat korttitalot ja portaita alas syöksymiset, koska tätä en ymmärrä.

Haluaisin sanoa tšekkiläispojalle, että pidän siitä, mutten uskalla. Se poika on lopulta niin kuin kaikki muutkin, mutta minusta tuntuu, että jos nyt en uskalla ja sano, en enää koskaan.

2 kommenttia:

Paituliina kirjoitti...

Voi, toivoisin niin, että uskaltaisit...

Riikka kirjoitti...

mä aion, ihan vain siksi, että sellaiset asiat kuuluu sanoa. en usko, että sillä on mitään käytännön vaikutusta ja yritän olla niin kuin se ei haittaisi, vaikka eilenkin se sai mun sydämen hyppäämään kurkkuun muutamalla hassulla sanalla. ja siltikin, vaikka se kirjoitti mun nimenkin väärin.