27 eli kuolema tekee taiteilijan

Mietin vaan tossa hampaita pestessä.

27-vuotiaana olis kivaa jos olis poikaystävä.

27-vuotiaana olis ihan normaalia, jos olis poikaystävä. Kihlattu. Avomies. Aviomies. Lasten isä. Etc. Nyt ihan aluksi se poikaystävä olis ihan ok ja tarpeeks.

Mut 27-vuotiaana voi myös olla 27-vuotias that screws boys like a whore in tequila. Kuka näitä laskee.

ehkä ensi vuonna

Minä kielsin äitiä ostamasta lahjoja, mutta taas se osti. Minä sanoin, etten tule, mutta taas tulin. Tulin mykkänä ja tihruisin silmin, itkusta tai väsymyksestä en kerro kummasta ja ne ajattelevat jälkimmäistä koska niin on helpompaa. Tulin synkkänä niin että jo kynnyksellä ne varmasti toivoivat etten olisi tullutkaan, että nousisin takaisin siihen taksiin ja ajaisin pois. Olisin vain se kuva jonka ne mieluummin muistavat.

Saunan lauteilla minä käperryin kokoon niin kuin vasta syntyvä ja koetin puhaltaa kaiken kivun pois niin kuin pienenä haavoista. Niin kuumassa puhaltaminenkin sattuu.

minä en nuku sydämeni päällä

"– Tyttö, sinun on paha mieli, Jelena sanoi.
– On.
– Siihen, Jelena sanoi, ei auta kuin itkeminen.
– Minä en ole itkenyt viiteen vuoteen, Tanja sanoi. En niiden kuolemien jälkeen. En hautajaisissa, enkä niiden jälkeen. Mutta koko ajan minulla on ollut krooninen nuha.
– Jostainhan sen on ulos tultava, Jelena sanoi. Muuten kuolee.
– Kuolee, Tanja toisti."

Raija Siekkinen: Kaftaani (Kalliisti ostetut päivät)

oikeastaan: minulta puuttuvat jalat silloin kun pitäisi tanssia

Sellaiset ihmiset, jotka tietävät arvonsa. Tulevat ja ottavat paikkansa, koko tilan silloin kun niitä huvittaa. Sellaiset kovaääniset tytöt, oi niin tyttöjä ne melkein aina ovat, jotka makeilevat kaikille pojille ja halutessaan saavat toiset tytöt tuntemaan itsensä näkymättömiksi. Ne tekevät minuun kylmiä väreitä, säröjä ja epävarmuutta. Niin, että nipistän suuni kiinni, en rohkene hymyillä enää ja alan vältellä katseita. Ne tuhlaavat kaiken ilman ja kaiken valon ja saavat minut painumaan maata myöten.

En tarvitsisi niitä nyt, kun muutenkin olen hauras. Haluaisin sanoa: inhoan työtäni mutta tiedän, että sellaisista ajatuksista tulee pelkästään pahempi olo. Se vain saa minut tuntemaan, etten osaa mitään ja ettei minusta ole tähän, mihinkään. Se tukahduttaa minut, minun intoni ja luovuuteni ja kaiken palon. Enkä jaksa, en jaksa olla se tyttö joka kulkee selkä suorassa, puhuu kirkkaalla äänellä kaiken sen mitä mieleen tulee ja uskaltaa katsoa silmiin mitä tahansa.

hö

Jos osaisi tarttua siihen, joka on lähellä. Tässä. Vaikka se ei olekaan niin kuin kuvittelin. Unohtaisi ne täydelliset tummasilmäiset pojat, joista ei koskaan tule mitään. Jos osaisi päästää irti toisista ja pitää kiinni toisista. Olisiko siinä onnea?

Lapsena kun olin ihastunut, kuvittelin aina, miltä se poika näyttäisi alttarilla, tummassa puvussa, kukka napinlävessä. Vuosiin en ole haaveillut mistään kermakakkuhäistä ja silti se typerä kuvaa nousee mieleeni ja jos siihen ei sovi, hämäännyn vähän. Vaikka oikeastaan haluaisin korkeintaan sellaisen miehen, joka karkaisi minun kanssani maistraattiin eikä kerrottaisi kenellekään. Jos nyt sitäkään.

On niin pirun vaikeaa luottaa siihen, mikä tuntuu helpolta.

mä luulen et meille ei kerrottu koko totuutta

Ei ole tarpeeksi sanoja Pietarille. Halusin vihastua kaikille niille, jotka koko ajan valittivat. Lumisohjosta, jääpuikoista ja liikenneruuhkista. Niille jotka eivät uskaltaneet käydä suihkussa eivätkä syödä mitään. Niille, jotka uivat käsidesissä ja nyrpistelivät nenäänsä hotellihuoneiden kuvitellulle rasvanhajulle.

Minusta kaikki oli kaunista. Kiertoajelun oppaan paksu suomen kieli, hullunkuriset sanat ja suorasukainen historia, jossa vilisivät ahneet kapitalistit, sosialismin onnenaika ja kevytkenkäiset tsaarit ja keisarinnat. Toinen toistaan prameammat palatsit, kirkot jotka oli muutettu uimahalleiksi ja sitten taas takaisin Jumalan huoneiksi, lumiset puistot ja joka puolella säihkyvät valot. Ruusuhuivit, karvahatut, tryffelit, grammoissa tilattava votka ja halpana virtaava neuvostosamppanja. Kummalliset kirjaimet ja ihmiset, jotka vastasivat kaikkiin kieliin venäjäksi. Kahviloiden kauniit tarjoilijapojat. Sinne minä olisin voinut jäädä, slaavilaiseen melankoliaan ja huikentelevaisuuteen, vanhaan maahan.

Pariisilainen ystävä ajoi Moskovasta minua tapaamaan. Istuimme japanilaisessa ravintolassa, söimme kaikkia ruokia paitsi japanilaisia, joimme venäläistä samppanjaa koska se oli listan halvin viini. Puhuimme ranskaa pelkästä puhumisen ilosta, yksi venäläinen tyttö ja yksi suomalainen ja hetken tuntui kuin olisimme saman ihon alla, niin samanlaisia tunteita viinistä virtasi meihin. Saatoin tytön junaan ja kävelin yksin kotiin Pietarin illassa. Eikä tarvinnut pelätä mitään.

Paluumatkalla Allegron ravintolavaunussa puheessani vilahtelivat Pietari, Bryssel ja Pariisi. Kaukaiset maat ja kielet, ilta oopperassa ja ties mikä sellainen, mistä ylväät tytöt puhuvat.

Taikahuilun jälkeen seisoin oopperatalon lämpiössä, söin cocktailpaloja ja katselin lumista Töölönlahtea. Pyörittelin viinilasia kädessäni ja puhuin toimeentulotuesta, perusturvasta ja syrjäytyneistä nuorista. Molemmissa maailmoissa oli kotoisa olo.

Tänään pauhasin vielä akatemiasta ja tyttö yläasteelta sanoi: sinä et sitten ole yhtään muuttunut, ylpeä aatteensa nainen. Hämmennyin. Näkikö joku siinä alistuneessa ja palasiksi lyödyssä tytössä jotain noin voimakasta ja varmaa? Minä kun en näe vieläkään.

olisit vuori

Vanha ystävä soitti yllättäen ja kertoi omasta pelostaan, ikävästään ja vääristä, noloista tunteistaan. Mietin hetken, mikä kumma minuun iski.

Tunnistin sen tytön vuosien takaa. Hänessä ja minussa. Itsessäni näen vanhan ja sen mikä on nyt, kaiken siinä välillä. Ja yhtä aikaakin. Tytön, joka ei uskalla, ei uskokaan enää. Ja sen, joka puhuu suoraan ja katsoo kirkkain silmin. Olen molempia ja jotenkin myös siinä välissä. Hyvä mieli ja paha, tuleeko meistä koskaan valmiita.

Tasainen, rauhallinen ääni, kun sanon ettei kannata nolostua, ettei meistä kukaan ole sen taitavampi mutta paremmat ajat odottavat. Pitäisiköhän itsekin kuunnella?

tänään ei kukaan vastaa

Ei, älä tule nyt. Käännä katseesi, käänny jo ovelta. Seisahdu siihen, älä koputa, mene pois.

Älä katso minuun nyt, kun makaan lattialla liikkumatta, voimattomana, kuin odottaen pilkkaa ja häpeää. Kun olen alasti enkä itsekään tiedä mihin valheeseen nyt kääriytyisin. Kun kasvojani kirjovat kyynelten polut, ei, ei mitään niin kaunista. Kun tukka on kampaamatta, silmät turvoksissa ja räkä valuu punottavalle poskelle.

Älä tule liian lähelle, kun minä olen kipeimmilläni. Se voi tarttua, tämä hulluus tarttuu, varo! Älä nyt kun minä olen vain puolikas, vain palasia, vain riekaleita, repaleita, sirpaleita. Älä koske minuun jos pelkäät haavoja.

Kävele ohi, nosta kaulukset tai kohauta olkiasi. Kuka kumma on tuo vimmattu nainen, älä tunnista, älä tunne. Tuntea, se on kaikkein pahinta.

Huomenna. Tai ensi viikolla. Puen puhtaan paidan, syön, pesen alahampaatkin ja hymyilen taas. Enkä minä teeskentele, minä olen nämä molemmat. Tämä toinen vain niin paljon rumempi, rikkonaisempi. Siksi älä katso nyt, älä tule nyt. Seisahdu siihen, älä koputa, mene pois.


Tai jos tuletkin, pidä lujasti kiinni. Älä sano mitään. Älä kysy mitään.

ei minusta koskaan pitänyt tulla sitä tyttöä

Joka itkee iltaisin niin kovaa ettei pysty liikkumaan vaikkei edes tiedä, minne sattuu.

Joka ei saa edes yhtä blogitekstiä kirjoitettua luhistumatta.

ei susta huomaa

Sitten minä nousen. Pukeudun. Menen ulos ovesta. Kävelen asemalle, hyppään junaan. Olo on yhtä aikaa raskas ja keveä. Tuntuu, että maailma painaa harteillani ja silti jokin vain juuri ja juuri estää minua nousemasta ilmaan ja katoamasta. Näin me jatkamme, me joista ei koskaan arvaisi.

Roskakatoksessa en hätkähdä poikaa, joka on levitellyt omaisuutensa maahan ja kaivelee lehtiroskista. Sanon moi tai ehken mitään, heitän lajitellut reilun kaupan banaaninkuoret ja kahvinpurut biojäteastiaan. Meinaan kysyä, tarvitsetko apua.

Junaneteisessä kuuntelen virolaisia rakennustyömiehiä, suomea ja viroa ja venäjää sekaisin. Mieli laukkaa työasioihin, mietin näenkö enemmän kuin muut vai liikaa.

Tällaisia me olemme. Istumme junassa mustan miehen viereen, koska kukaan muu ei istu. Vitsailemme VR:n lipunmyyjille ja ihastelemme kiiltäviä muotilehtiä. Ostamme luomuleipää ja keitämme illalliseksi kasviskeittoja. Kerromme, miten Mannerheimintien viidessä joulupuussa on täsmälleen samanlaiset valot kuin Champs-Élysées’llä viime vuonna.

Toisillemme puhumme lääkkeistä ja aamuista, jolloin emme jaksa nousta sängystä, päivistä jolloin istumme kotona pyjamassa ja jotka venyvät viikoiksi. Ja silti me kuljemme pää pystyssä, ylpeinä. Juuri siellä missä meitä huvittaa. Hymyilemme leveästi. Katsomme suoraan silmiin.

Meillä on siihen lupa. Ja voimaa. Meillä ei ole enää mitään menetettävää. Ja ehkä juuri siksi ne vihaavat meitä. Pelkäävät. Kavahtavat. Hylkivät. Meidän ei tarvitse enää pelätä, me olemme jo nähneet tarpeeksi ja liikaakin. Meitä on vaikea koskettaa.

Ja niin kauan kuin pysymme tarpeeksi etäällä, kukaan ei mahda meille mitään. Me pysymme kasassa, sitä olemme opetelleet kaikki nämä vuodet. Tämä kuva on kiiltävä ja vasta kun joku ylettyy raapaisemaan siihen naarmun, me tunnemme taas.

Sinä puhkaisit tämän täydellisen kuplan ja siitä pikkiriikkisestä reiästä minä kurkistan, siristän silmiäni ja näen sen kalpeankuulaan lokakuun auringon, höyryävän aamukahvin ja parvekeruukun, johon oli istutettu mintunoksia. Kaiken muun voin sulkea pois, mutta siihen kuvaan jään kiinni.

Ja minä istun junissa, kävelen valkoisia katuja, väistelen ihmisiä ja avaan ovia kiireisemmille, enkä odota kiitosta. Lakkaamatta rakennan tätä tarinaa mielessäni ja toivon, että se ääni olisi hiljaa koska normaalien ihmisten päässä mitkään äänet eivät puhu. Ja samalla tiedän, jos se ääni lakkaa puhumasta, minäkin lakkaan. Liikkumasta, toimimasta, olemasta.

Kun astun optikkoliikkeen ovesta sisään, karaisen kurkkuani ja avaan suuni, kuulostan ihan samalta kuin kuka tahansa.

neljän seinän sisällä

Tuntuu kuin olisin vereslihalla. Suihkussa vesi polttaa ihoni karrelle vaikka käännän ja käännän vesihanaa pienemmälle. Ikävästä kylmät käteni kihelmöivät kuin miljoona piikkiä työnnettäisiin niiden läpi yhtä aikaa. Eikä palelu silti lopu.

Istun keskellä huonetta alusvaatteisillani, en halua koskettaa mitään enkä kestä mitään ihoani vasten. En jaksa tuntea mitään.

Jos halaa oikein kovaa, keskushermosto rentoutuu ja vapina lakkaa, verenkierto hidastuu eikä tarvitse enää haukkoa henkeä.

Minä en jaksa enää. Olla. Tällainen. Miksen edes kerran olisi ehjä ja kokonainen?