Sitten minä nousen. Pukeudun. Menen ulos ovesta. Kävelen asemalle, hyppään junaan. Olo on yhtä aikaa raskas ja keveä. Tuntuu, että maailma painaa harteillani ja silti jokin vain juuri ja juuri estää minua nousemasta ilmaan ja katoamasta. Näin me jatkamme, me joista ei koskaan arvaisi.
Roskakatoksessa en hätkähdä poikaa, joka on levitellyt omaisuutensa maahan ja kaivelee lehtiroskista. Sanon moi tai ehken mitään, heitän lajitellut reilun kaupan banaaninkuoret ja kahvinpurut biojäteastiaan. Meinaan kysyä, tarvitsetko apua.
Junaneteisessä kuuntelen virolaisia rakennustyömiehiä, suomea ja viroa ja venäjää sekaisin. Mieli laukkaa työasioihin, mietin näenkö enemmän kuin muut vai liikaa.
Tällaisia me olemme. Istumme junassa mustan miehen viereen, koska kukaan muu ei istu. Vitsailemme VR:n lipunmyyjille ja ihastelemme kiiltäviä muotilehtiä. Ostamme luomuleipää ja keitämme illalliseksi kasviskeittoja. Kerromme, miten Mannerheimintien viidessä joulupuussa on täsmälleen samanlaiset valot kuin Champs-Élysées’llä viime vuonna.
Toisillemme puhumme lääkkeistä ja aamuista, jolloin emme jaksa nousta sängystä, päivistä jolloin istumme kotona pyjamassa ja jotka venyvät viikoiksi. Ja silti me kuljemme pää pystyssä, ylpeinä. Juuri siellä missä meitä huvittaa. Hymyilemme leveästi. Katsomme suoraan silmiin.
Meillä on siihen lupa. Ja voimaa. Meillä ei ole enää mitään menetettävää. Ja ehkä juuri siksi ne vihaavat meitä. Pelkäävät. Kavahtavat. Hylkivät. Meidän ei tarvitse enää pelätä, me olemme jo nähneet tarpeeksi ja liikaakin. Meitä on vaikea koskettaa.
Ja niin kauan kuin pysymme tarpeeksi etäällä, kukaan ei mahda meille mitään. Me pysymme kasassa, sitä olemme opetelleet kaikki nämä vuodet. Tämä kuva on kiiltävä ja vasta kun joku ylettyy raapaisemaan siihen naarmun, me tunnemme taas.
Sinä puhkaisit tämän täydellisen kuplan ja siitä pikkiriikkisestä reiästä minä kurkistan, siristän silmiäni ja näen sen kalpeankuulaan lokakuun auringon, höyryävän aamukahvin ja parvekeruukun, johon oli istutettu mintunoksia. Kaiken muun voin sulkea pois, mutta siihen kuvaan jään kiinni.
Ja minä istun junissa, kävelen valkoisia katuja, väistelen ihmisiä ja avaan ovia kiireisemmille, enkä odota kiitosta. Lakkaamatta rakennan tätä tarinaa mielessäni ja toivon, että se ääni olisi hiljaa koska normaalien ihmisten päässä mitkään äänet eivät puhu. Ja samalla tiedän, jos se ääni lakkaa puhumasta, minäkin lakkaan. Liikkumasta, toimimasta, olemasta.
Kun astun optikkoliikkeen ovesta sisään, karaisen kurkkuani ja avaan suuni, kuulostan ihan samalta kuin kuka tahansa.
5 kommenttia:
sun tekstisi ovat aivan mielettömän koskettavia.. :) tykkään paljon (:
Lipunmyyjät ja muotilehdet, hymhym.
Kun istuin junaan ja tuijotin ratapihaa ja laskevaa aurinkoa ja kaikkea sitä kaunista haikeaa, jota kaikki eivät näe tai ymmärrä niinkuin toiset (se ei ole vain lunta eikä se ole vain talvi eikä mun tarvitse sitä sulle selittää kun olen lukenut että tiedät) niin olin sanomassa eli kirjoittamassa, että kun katsoin sitä niin mietin että miten siinä maisemassa on jotain tosi samaa kuin sussa. Oot maailman suloisin ja sun nauru on ihana, susta näkee niin helposti sun kauneuden, ettei edes muista halata vielä erityislujaa ja kysyä että onko suruja ja sanoa, että jos on niin pysythän säröistä ja särmistä huolimatta ehjänä tai edes kasassa. Tai jos et pysy, niin pakkaa itsesi johonkin laukkuun, hyppää junaan, katso ne samat maisemat tänne asti ja tuu selailemaan lehtiä, kannet kiiltää vieläkin.
Oli kivaa nähdä. :)
Tääkin osui. Mitäs me junissa itkevät, jotka yritetään pelastaa maailma? Hymyillä, olla kivoja, kohdella oikein ja ostaa vielä sitä luomuleipääkin. Välillä on olo, että miksi tätä kaikkea tekee, mutta kai juuri siksi, että me ollaan oikeasti helmiä, koviksi ja hienoiksi hiottuja. Toisaalta kuitenkin niin särkyviä.
Oot ollu mun ajatuksissa, juna-aseman päässä.
Ja vielä. Välillä tuntuu, ettei kaikkein rikkinäisimmistä huomaa. Enhän mäkään olisi tiennyt. Vaikka olen muka "ammattilainen", mutta ei sellaista olekaan kuin "ammattilainen", on vaan ihmisiä.
kiitos ciai, kiva kun kävit lukemassa ja jätit kauniita sanoja!
este ja anna, teitä kahta ajattelin paljon kun kirjoitin tämän. kävin itkemään este kun luin sun kommentin (ja sittenkin, kun luin sen toisen ja kolmannen kerran. nyt en uskalla lukea kovin tarkkaan, ettei äiti pelästy). musta sä olit maailman suloisin, ihana naurava ja välitön tyttö. musta oli kivaa kun halusit nähdä ja mua vähän jännitti se, mutta jonain päivänä hyppään junaan ja tulen sinne. kiva tietää, että odotat.
annan ihmiset on vielä arvokkaampia kuin ammattilaiset. ilman ihmistä ei niitäkään olisi. ei meist huomaa kun me ollaan tapeltu niin kauan. me tiedetään, mitä ei kannata kertoa. hyppää säkin junaan joskus ja aja meille. oot paljon lähempänä kuin este, hyvä tietää et teitä on monessa paikassa. helmiä.
Lähetä kommentti