Viikonloppu oli yhtäkkiä ihana. Oli kauniita sanoja ja kauniita ihmisiä, yhteisiä taisteluja ja yhteisiä maljoja. Joku joka halusi koskettaa. Joku joka tahtoi uskoutua. Joku jonka luokse mennä baari-illan jälkeen ja joku joka seisoi kanssani aamuöisellä kadulla. Tunne siitä, etten olekaan yksin, tässä, nyt, vaikka kaikki onkin edelleen sekavaa ja repaleista ja epämääräistä.

Yksi mies lainasi minulle villatakkinsa vaikka paleli itse. Välillä haistelen siitä salaa miehentuoksua ja yritän tavoittaa sen aamuöisen olon.