Se silkkinen,
silmille valahtava tukka, suu pehmeässä supussa ja pitkät laihat käsivarret (jonkun toisen ympärillä).
Ne ovat kaikkein terävimmät kuvat. Tiedän, että vielä ne haalistuvat. Vielä se
kipu haalistuu, kellastuu, pehmenee ja kuluu pois. Helppo se on nytkin painaa
pinnan alle, mutta vielä niin voimakas että pulpahtaa välillä pintaan
väkivalloin, pärskien ja riuhtoen.
Nojaan otsan
ikkunalasiin ja hoen: Koeta kestää rakas, vielä se helpottaa.
Muista se:
lempeys. Loputon lempeys, hellyys, rakkauskin. Silkkihansikkaat, joilla
silitellä suruja, säröjä ja särmiä.
Ja pidä se pää
pystyssä. Sitä ei voi kukaan muu sinulle tehdä. Pidä pää pystyssä, katse suorassa
ja joskus vielä mieli yhtä vakaana, hymy varmana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti