jos sydämen päältä puistelisi kaikki kivet ja pieneksi rouhiintuneet hiekatkin

Tai mitä jos onkin niin, että kaiken sen kivun ja surun ja painon alla on jotain, joka on paljon enemmän minä. Mitä jos kaiken sen kivun ja surun ja painon uskaltaisi purkaa, pala palalta? Ottaisi kourallisen kerrallaan, kenties punnitsisi hetken ja heittäisi sitten pois, tarpeettomana. Ripottelisi matkansa varrelle tai viskaisi tuuleen. Antaisi kaiken pois, antaisi kaiken mennä niin ettei se jäisi kenenkään muunkaan askeleita painamaan. Ei ripustaisi omia huoliaan toisten kaulaan eikä omaansakaan, ei heittelisi ankkureita eikä solmisi umpeen eikä edes hakaneuloja taivaisiin ripustaisi.

Miten korkealle sitä voisi hypätä, miten keveästi lentää jos kaikki se paino jäisi? Miten vahvalla maalla seistä, jos ei mihinkään tarvitsisi tukea, ei nojata? Jos ei mihinkään tarvitsisi kietoutua, kiinnittyä, sitoa itseään eikä muita. Olisi auki vaan ja ottaisi vastaan sen mikä tulee, antaisi tulla. Jos sydämen päältä puistelisi kaikki kivet ja pieneksi rouhiintuneet hiekatkin. Hellästi pyyhkisi vielä sen pölyn, jota ei kunnolla edes näe vaikka se kaikkeen tarttuukin ja hitaasti kuluttaa.

Jos ei sanoisi itselleen enää koskaan: Minä olen se kipu, se suru, se paino. Haluaisin olla se kepeä tyttö, mutta en ole. Jos ei niin mustasukkaisesti pitäisi niistä raameista kiinni, tuijottaisi sitä kellastuvaa kuvaa kuin totuutta.

Ja jos ei aina syöksyisikään seinää päin, ryömisi pohjamutia myöten, yrittäisi hypätä kaikkein korkeimmalle ja kaikkein korkeimmalta alas yhtä lujaa, yhtä nopeasti, yhtä kiihkeästi. Jos antaisi tunteiden tulla yksi kerrallaan, tulla ja mennä, antaisi tilaa niille muttei jäisi rypemään vaan ottaisi tilan itsellekin.