täällä taas

Itku tulee hetkissä. Pienestä tytöstä, joka retuuttaa pehmojääkarhuaan, kuin uskoisi vielä että se riittää turvaksi koko maailmaa vastaan. Naisesta, joka polvistuu pakkasessa kyyhöttävän kerjäläisen vierelle. Mummosta, joka kiittää kolmesti kun avaan oven.

Silloin, kun tiskaan suurinta ja terävintä keittiöveistä ja olen melkein liian varomaton.

Tärisevin käsin kauhon suuhun vettä ja lumelääkkeitä. Peilistä näen tyhjät silmät enkä usko, että voisin koskaan muuttua tästä.

pelon ilmapiiri

Iltaisin kuvittelen, miltä tuntuisi painaa selkä jonkun lämmintä rintaa vasten. Teen peitoista reunat maailmalle mutta niiden kainaloissa en osaa enää levätä.

Kuinka kauan kestää, että alkaa nukkua pyjamassa toisen vieressä? Minun rakkauteni ei ole koskaan jatkunut niin pitkään.

Maalaan taas piiloon vanhan, tylsän ja väsyneen. Puen hymyn ja punaisen mekon. En minä välitä.

suurempi kiire kokemaan, olemas olemaan

Minä olen väsynyt, en pahasti enkä niin, ettei siitä pääsisi yli. Mutta väsynyt. Kaikkiin niihin tavallisiin asioihin. Ja sitten tähän, miten sen sanoisi, ikävään? Siihen ainaiseen juoksuun, kun ihmiset tulevat ja menevät eikä kukaan pysähdy tähän vierelle. Tai voi se olla niinkin, että minä en pysähdy. En uskalla. Mutten jaksaisi tätä vuoteesta toiseen hyppäämistäkään enää. Onhan tästä puhuttu, loputtoman pitkästi.

Yksi parhaista tytöistä puhui minulle tänään täydellisestä pojasta. Siihen minä voisin kuulemma rakastua. Ja minä vastasin "ei ne täydelliset pojat koskaan minua halua". Mutta se poika, se on kuulemma sellainen, joka tykkää särökkäistä tytöistä.

Minusta on hyvä olla särökäs ja että joku sanoo niin, ja että siitä kannattaisi vielä tykätä. Vaikken minä sen enempään uskokaan.

naimisiin sun kanssa vasta taivaassa meen - silloin susta kunnon naisen teen

Luin jostain roskalehdestä jutun miehestä (sekin oli ehkä 27-vuotias), joka oli maannut 600 naisen kanssa. Sillä oli vaimokin. Eikä se pitänyt itseään seksiriippuvaisena. Se vain sanoi, että oli lapsena koulukiusattu ja ottaa nyt saatavansa takaisin.

Minä en sentään ole maannut 600 miehen kanssa. Mutta minä keräilen sulkia hattuun. Minä olen huomionarkkari. En voi vastustaa kauniita hymyjä. Häpeilemättömiä katseita. Kehuja. Huumaannun siitä tunteesta, kun saan jonkun kiedottua pikkusormeni ympäri. Kun ne tanssivat minun pillini mukaan. Ja pojat, ne kietoutuvat. Ja ne tanssivat. Tai niin minä luulen. Ehkä ne selän takana luulevat tanssittaneensa minua. Ehkä olemme kaikki ihan yhtä väärässä.

Minä en koskaan ollut se tyttö, jonka perään huokailtiin. Vuosikausia haaveilin siitä, että puhkeaisin kukkaan niin kuin kaikki ne tytöt SinäMinän novelleissa aina kesälomien jälkeen. Sitten ne kaikki huomaisivat minut ja tajuaisivat, miten paljon ovat menettäneet sillä minä en koskaan huolisi niitä.

Ehkä jotain tapahtui. Ehkä minä puhkesin kukkaan, huomaamattani. Yhtäkkiä ne näkivät minut eivätkä ne voineet enää irrottaa silmiään minusta. Ainakaan ennen aamua. Arjen kalpeassa valossa minussa ei ole enää mitään ja näistä jutuista vaietaan. Niin minä ainakin luulen ja valitsen aina ne kaikkein mahdottomimmat. En koskaan niitä, joilla on lempeä katse. Enkä ikinä niitä, jotka aamulla kyselevät asioita. Ne minä unohdan. Ja ne lähtevät, unohtavat ja rakastuvat toisiin tyttöihin. Kosivat ja menevät naimisiin ja ne tytöt saavat sen täydellisen sukunimenkin. Ja minulla, minulla on sentään monta sulkaa hatussa.

Onko mitään enempää olemassakaan?

kaikki on mahollista mut mihi hintaa?

On niitä joita rakastetaan. Ja niitä joiden mukaan lähdetään aamuyöstä, kun kuvitellaan ettei kukaan näe. Tai kun on jo niin myöhä, ettei silläkään ole väliä. Kaikkein vaikeinta on löytää se, jonka kanssa olisi valmis tekemään molemmat.

Tätä asiaa, tätä rakkaus-asiaa olen miettinyt viime päivinä enemmän kuin mitään. Mutta sitä en tunnusta.

paitsioansa

Joinakin päivinä olen se tyttö, joka soittaa papille ja valitsee arkun. Se tyttö, joka kasvoi aikuiseksi järjestäessään hautajaisia. Se tyttö, jolla on surua silmissä. Se tyttö, joka selviää mistä tahansa. Se on raskas taakka ja kun sen ottaa harteilleen, ei sitä koskaan voi enää laskea.

Joinain iltoina olen höyhenenkevyt. Olen pelkkiä liehuvia helmoja, hattarakiharoita ja kirkkaanpunaista kynsilakkaa. Hymyilen ujosti ja lähden vieraiden poikien matkaan.

Sitten olen näkymätön. Istun omassa pienessä kuutiossani ja ihmiset kulkevat ohitseni, lävitseni, ylitseni eivätkä huomaakaan. Vain kellokortti tietää, että olen olemassa. Ja minä olen varma, etten osaa ja ettei tämä ole minua varten. Eikä kukaan todista sitä vääräksi.

Yhtäkkiä mikään ei olekaan niin kuin piti. Minusta ei tullut mitään sellaista, mitä ajattelin. Mitä muut ajattelivat. Enää kukaan ei edes kysy. Näkyyhän se päällepäinkin: ei sillä ole sormusta eikä pyöreää mahaa. Mitä muuta voisi olla?

Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tämä pimeä kaataa minut. En pysty mihinkään. En ole se ruusuilla tanssiva pariisitar. En seesteinen tyttö, jolle riittää onneksi luomumaito ja kirjahyllyt. En tähtioppilas, en kympin tyttö enkä isänmaan toivo.

Taas kerran minä olen se, joka jähmettyy paikoilleen. Jotain pahaa tässä hetkessä on, kun se ei anna minun edes kirjoittaa. Istun vain tässä ja hengitän paperipussiin.

jäässä

Uusi työ tekee minut epävarmaksi. Se saa minut ajattelemaan, etten osaa mitään. Ja samalla kaikki muukin rakoilee, murenee, pirstoutuu, sumenee.

Pitäisi nauraa enemmän. Innostua. Niin kuin tänään typötyhjällä ja huuruavan kylmällä Olympiastadionilla. Sivusilmällä näin sen maailman ihanimman pojan ja se näytti vieläkin kauniimmalta kuin niissä kuvissa joita katselen iltaisin. Ja silti minä käänsin katseeni ja ihailin loppuillan vain Suomen omaa kuningasta. Merkillinen, poikamainen asia niin etten osaa edes selittää mitä kaikkea siinä minulle on. Ja se sivusilmäys riitti tänään, nostamaan hymynkin huulille. Leikisti en edes huomannut.

Pitäisi luottaa enemmän.