Uusi työ tekee minut epävarmaksi. Se saa minut ajattelemaan, etten osaa mitään. Ja samalla kaikki muukin rakoilee, murenee, pirstoutuu, sumenee.
Pitäisi nauraa enemmän. Innostua. Niin kuin tänään typötyhjällä ja huuruavan kylmällä Olympiastadionilla. Sivusilmällä näin sen maailman ihanimman pojan ja se näytti vieläkin kauniimmalta kuin niissä kuvissa joita katselen iltaisin. Ja silti minä käänsin katseeni ja ihailin loppuillan vain Suomen omaa kuningasta. Merkillinen, poikamainen asia niin etten osaa edes selittää mitä kaikkea siinä minulle on. Ja se sivusilmäys riitti tänään, nostamaan hymynkin huulille. Leikisti en edes huomannut.
Pitäisi luottaa enemmän.
2 kommenttia:
Aina pitäisi luottaa enemmän... Mutta välillä minusta tuntuu, että juuri epävarmuus ja paranoia vievät eteenpäin ja usein johon hyväänkin. C'est très bizarre.
ehkä, jos sitä epävarmuutta osaa kestää. jos sitä sietää. jos ei lamaannu. mutta viime aikoina se on lamaannuttanut minut, eikä siitä koskaan seuraa mitään hyvää. edes ranskaks.
Lähetä kommentti