paitsioansa

Joinakin päivinä olen se tyttö, joka soittaa papille ja valitsee arkun. Se tyttö, joka kasvoi aikuiseksi järjestäessään hautajaisia. Se tyttö, jolla on surua silmissä. Se tyttö, joka selviää mistä tahansa. Se on raskas taakka ja kun sen ottaa harteilleen, ei sitä koskaan voi enää laskea.

Joinain iltoina olen höyhenenkevyt. Olen pelkkiä liehuvia helmoja, hattarakiharoita ja kirkkaanpunaista kynsilakkaa. Hymyilen ujosti ja lähden vieraiden poikien matkaan.

Sitten olen näkymätön. Istun omassa pienessä kuutiossani ja ihmiset kulkevat ohitseni, lävitseni, ylitseni eivätkä huomaakaan. Vain kellokortti tietää, että olen olemassa. Ja minä olen varma, etten osaa ja ettei tämä ole minua varten. Eikä kukaan todista sitä vääräksi.

Yhtäkkiä mikään ei olekaan niin kuin piti. Minusta ei tullut mitään sellaista, mitä ajattelin. Mitä muut ajattelivat. Enää kukaan ei edes kysy. Näkyyhän se päällepäinkin: ei sillä ole sormusta eikä pyöreää mahaa. Mitä muuta voisi olla?

Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tämä pimeä kaataa minut. En pysty mihinkään. En ole se ruusuilla tanssiva pariisitar. En seesteinen tyttö, jolle riittää onneksi luomumaito ja kirjahyllyt. En tähtioppilas, en kympin tyttö enkä isänmaan toivo.

Taas kerran minä olen se, joka jähmettyy paikoilleen. Jotain pahaa tässä hetkessä on, kun se ei anna minun edes kirjoittaa. Istun vain tässä ja hengitän paperipussiin.