Luin jostain roskalehdestä jutun miehestä (sekin oli ehkä 27-vuotias), joka oli maannut 600 naisen kanssa. Sillä oli vaimokin. Eikä se pitänyt itseään seksiriippuvaisena. Se vain sanoi, että oli lapsena koulukiusattu ja ottaa nyt saatavansa takaisin.
Minä en sentään ole maannut 600 miehen kanssa. Mutta minä keräilen sulkia hattuun. Minä olen huomionarkkari. En voi vastustaa kauniita hymyjä. Häpeilemättömiä katseita. Kehuja. Huumaannun siitä tunteesta, kun saan jonkun kiedottua pikkusormeni ympäri. Kun ne tanssivat minun pillini mukaan. Ja pojat, ne kietoutuvat. Ja ne tanssivat. Tai niin minä luulen. Ehkä ne selän takana luulevat tanssittaneensa minua. Ehkä olemme kaikki ihan yhtä väärässä.
Minä en koskaan ollut se tyttö, jonka perään huokailtiin. Vuosikausia haaveilin siitä, että puhkeaisin kukkaan niin kuin kaikki ne tytöt SinäMinän novelleissa aina kesälomien jälkeen. Sitten ne kaikki huomaisivat minut ja tajuaisivat, miten paljon ovat menettäneet sillä minä en koskaan huolisi niitä.
Ehkä jotain tapahtui. Ehkä minä puhkesin kukkaan, huomaamattani. Yhtäkkiä ne näkivät minut eivätkä ne voineet enää irrottaa silmiään minusta. Ainakaan ennen aamua. Arjen kalpeassa valossa minussa ei ole enää mitään ja näistä jutuista vaietaan. Niin minä ainakin luulen ja valitsen aina ne kaikkein mahdottomimmat. En koskaan niitä, joilla on lempeä katse. Enkä ikinä niitä, jotka aamulla kyselevät asioita. Ne minä unohdan. Ja ne lähtevät, unohtavat ja rakastuvat toisiin tyttöihin. Kosivat ja menevät naimisiin ja ne tytöt saavat sen täydellisen sukunimenkin. Ja minulla, minulla on sentään monta sulkaa hatussa.
Onko mitään enempää olemassakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti