se epäitsenäisyysjulistus

Joka päivä tuntuu, että olisi parempi. Jonkun kanssa. Jonkun vierestä. Jonkun vuoksi, tähden, takia, edestä. Tai jonkun jälkeen.

Välillä tiedän, että se on jo muuttanut minuun lopullisesti asumaan. Kaipaus. Yksinäisyys, joka ei väisty vaikka ihmisiä ei enää ole ikävä. Jotain yhtä vaan. Tuntuu kuin koko tunne olisi turtunut, kadonnut minusta. Näivettynyt. Ei näin pitkän ikävän jälkeen enää. Kukaan kosketa. Eikä kukaan enää voi olla näitä lukemattomia tarinoita kauniimpi.

Välillä se raastaa rikki, pakottaisi repimään rintansa auki ja ulvomaan lohduttomana. Jos uskaltaisi antaa sille lupauksenkin. Uskaltaisi odottaa lihaa ja verta. Enää.

declaration of dependence

Torstaina kävelin kaupungin laitaan kuuntelemaan norjalaista indietä (jossain välissä minusta tuli sellainen tyttö, joka kuuntelee indietä). Kuvankauniita laihoja poikia, jotka saivat seilorimekkoihin ja pyöreisiin silmälaseihin sonnustautuneet tytöt kiljumaan riisuessaan hillittyjä neuleitaan ja kauluspaitojaan.

Oikeastaan en yhtään halunnut mennä. Parasystäväpoika ei tajunnut tulla mukaan, ja ketä muuta olisin pyytänytkään. Tiesin senkin, että se pitkätukkainen olisi siellä. Sen lempityttönsä kanssa. Ja minä yksin. Vähän niin kuin aina.

Ehdin seisoa jonossa vain hetken, kun viereen seisahti se parasystäväpojan kaveri, jolle flirttailin hävyttömästi toissaviikon juhlissa. Se kysyi kuulumiset, piti ovea auki, odotti narikassa ja saattoi baaritiskille. Sen ystävät katosivat mutta me seisoimme siinä kuin yhteisestä sopimuksesta. Kun bändi alkoi soittaa enkä minä nähnyt mitään kaikkien niiden kaksimetristen takaa, se selosti minulle kaiken mitä lavalla tapahtui. Sivusilmällä näin sitten sen pitkätukkaisen, rastoineen, parransänkineen ja ruutupaitoineen. Minun vieressäni seisova kalju mies puvussaan ja kalliissa kengissään oli toisesta maailmasta.

Seuraavana päivänä parasystäväpoika kysyi: veikö se sinut jatkoille onnellisten ihmisten saarelle? Ja minä sanoin: ei, se meni kotiin ja sitten minäkin menin kotiin.

elmo

Eilen juoksin elämäni neljännen puolimaratonin. Se alkaa tuntua jo rutiinilta. Vierailu kisatoimistoon ja yhteinen hiilihydraattilounas kisaa edeltävänä päivänä. Aikainen herääminen ja kevyt proteiiniaamupala. Hermoilu, teippaaminen, sallittu doping ja reppu täynnä erilaisia kilpavarusteita, vaikka kyse on lajista johon ei oikeasti tarvita mitään muuta kuin jalat.

Lähtöviivalla seisoin isoveljen vieressä, vaikka tiesin, että se ehättää maaliin monta kymmentä minuuttia minua ennen. Ainakin siellä sitten odottaa joku. Jo ennen puoltaväliä tajusin, että hei, minähän pystyn juoksemaan kymmenen kilometriä ihan leikiten ja päälle toisetkin kymmenen vaikka vähän hampaat irvessa. En olisi koskaan uskonut olevani se tyttö, joka jaksaa juosta kymmenen kilometriä.

Matkalla peesasin toisia yhtä hitaita, räyhäsin poliisille joka antoi autojen mennä ennen juoksijoita, sanoin kiitos kaikille tuntemattomille, jotka kannustivat. Sain lasin vettä joltain naiselta, jota en koskaan enää näe. Maalialueen mutkassa yksi mies taputti ja kannusti niin kovaa, että jaksoin kuin jaksoinkin juosta vielä viimeiset metrit. Maaliin tultua melkein mihinkään ei sattunut ja minä voitin kelloa vastaan melkein kymmenen minuuttia. Kotimatkalla oksensin pusikkoon. Veikka vain nauroi ja sanoi, että on sulla huippu-urheilijan elkeet. Iltapäivällä ei tuntunut enää melkein miltään. Vähän epätodelliselta, miten niin juoksin äsken yli kaksikymmentä kilometriä. No niin vain juoksin, nyt se on taas ohi.

Mutta minusta on tullut taas se urheileva tyttö, melkein kymmenen vuoden jälkeen. Minulla on voimaa ja vauhtia ja kestävyyttä. Pojatkin jäävät joskus kakkoseksi. Ulospäin se ei ehkä näy mutta sisältä olen taas se poninhäntäpäinen ja reipas. Parhaimmalle tuntuu se, että tekee jotain fyysistä. Kun kukaan ei kosketa, on pakko saada tuntea edes jotain. Kipeät lihakset korvaavat turran sydämen. Huonosti, mutta edes sinne päin.

tänään sain nähdä hunnutetun naisen kasvot

Aamulla mietin: mitä jos asiakkaaksi tulee sellainen nainen, jonka kasvot on kokonaan peitetty. Miten sellaisen voi tunnistaa, passikuvasta tai mistään?

Iltapäivällä hän tuli. Mustan hunnun alta näkyivät vain kauniit ruskeat silmät, niiden väliin jäävää nenän kaartakin peitti pieni kangaskaistale. Nainen ojensi passinsa minulle. Minä katsoin kuvaa ja sitten ylös hunnutettuun (hunnuttautuneeseen?) naiseen ja sanoin: Minun pitäisi pystyä tunnistamaan sinut. Voitko nostaa tuota huntua vähän? Yritin olla hienotunteinen ja silti tunsin liikkuvani tuntemattomilla vesillä.

Nainen vilkaisi viereisellä tiskillä asioivaa vierasta miestä ja lausui omalleen muutaman sanan. Tämä nosti takinhelmansa suojaksi naisen eteen ja nainen paljasti minulle kasvonsa. Sitten jatkoin työtäni kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.

Toivon, että vartijoiden kamera katseli silloin jonnekin muualle.

- Onko mitään alennusryhmiä? kysyin pojilta, jotka ostivat lippuja jalkapallopeliin. Opiskelijoita? Lapsia?
- Joo, meillä on oma kategoria: maahanmuuttajat.
Vastasin, puoliksi tosissani, että sellaisen kategorian voisi melkein tulkita rasismiksi.
Ne nauraa höröttivät.

tyyliseikkoja

Katselin Iltasanomien sivulta videota, jossa kolmikymppinen tennarityttö opetetaan pukeutumaan kuin aikuinen. Kaipasin neuvoa. Mutta ei kuulemma voi käyttää hametta, jos on paksut pohkeet ja säärissä Lontoon metrokartta! Tahdonko sitten kauniit varpaankynnet vai pelata koko kesän fudista poikien kanssa?

Töissä vartijapojat sanoivat: Pikky-Myy mököttää. Hymyilin sittenkin ja lompsin kotiin punaisilla Converseilla. Ei tästä valmista tule.

teltassa

Haluaisin osata kirjoittaa musiikista. Haluaisin osata kuvata ne tunteet, mutta ehkä ne eivät milloinkaan taivu sanoiksi. Eikä sanataiteilija ehkä taivu musiikiksi.

Illalla samalle lavalle nousivat Paleface ja Hilja Grönfors, Leijonamieli, Tuomo Prättälä ja muut bändinpojat, Davo-Ukki ja Koiton laulun kuoro. Hiljan röijyn paljetit kimaltelivat, mutta hymy oli vielä loistavampi. Karri seisoi vieressä vanhassa t-paidassa. Ne katsoivat toisiaan silmiin ja lauloivat elokuun yöstä ja hetken tuntui, ettei mitään rajoja ole. "Tää on niille jotka ovat jo poissa!" Karri huusi ja minä kuivasin kyyneleitä. Niin kuivasi sekin.