kuu tarvii auringon että pystyy loistaa

tylsä, väsynyt, nälkäinen päivä
ja kotona nämä sanat:

"sanon vaan nyt jo
et VITSI ku näkisit ittes sillee
ku muut näkee sut.
ah! kelaa sitä tänään jooko?
senki aurinko.
ja välillä kuu mut
ei kuu oo sen huonompi ku aurinko,
eri ihmiset vaan tykkää siitä eri verran
ja jotku on siihen hulluja."

niin mäki sua

leloveimage.blogspot.com

koulumatkalla

Tänä aamuna laskin, että Pariisin metron neloslinjalla on viisi sellaista pysäkkiä, joiden nimi alkaa sanalla "St. - pyhä". Ihmettelin hetken, voisiko Suomessa olla sellainen metroasema, jonka nimi on Pyhä. Sitten tajusin, että koko Suomessa yhteensä on vähemmän metroasemia kuin Pariisin neloslinjalla.

Saint-Germain-des-Présin metroasemalla kodittomat nukkuivat vielä, kun minä menin ensimmäiselle luennolle.

en se ollut minä

en koskaan kuvitellut, että voisin olla tällainen
että pystyisin näihin sanoihin
ja tekoihin joiden takana en tahdo seisoa

en halunnut tietää olevani tällainen
näin kiero
ja itsekäs

en halunnut nähdä peilistä tätä kuvaa
itkuisia silmiä
joiden takana ei olekaan oikeaa surua

en halunnut tietää
että pystyn valehtelemaan
päin naamaa

en halunnut kuulla
miten paljon huolta voin tuottaa
aikuisena, muka

osaan tehdä virheitä
mutten tiennyt että näin hyvin
ja näin paljon

ikiomii

Kaukana parasta on se, että tajuaa, mitä on lähellä. Sen, että jossain on sittenkin se oma paikka ja ne omat ihmiset, vaikka niin monina päivinä tuntuu että on kokonaan yksin ja hukassa.

Ne sanovat, että minä saan olla vähän kiero, jos siitä tulee minulle parempi mieli ja olo. Ne sanovat, ettei minusta silti saisi pikkumaista ja kamalaa millään. Ne lupaavat pitää kotitytön puolia koko muuta maailmaa vastaan. Ne antavat minun tehdä virheitä, eivätkä heristä sormiaan vaan sanovat, että tärkeintä on olla niin kuin tuntuu hyvältä. Tärkeintä on ajatella minua. Ne uskovat, että minä loistan.

kirjoitan kaiken muistiin sinnepäin ja hauskemmin

Hankalista hetkistä aina sanotaan, että kyllä ne naurattavat sitten jälkeenpäin. Sitten niitä on hauska muistella.

Minä haluaisin elää sellaista elämää, jolle voi nauraa jo nyt.

Tylsät, ikävät, mitättömätkin asiat on helppo kirjoittaa kiinnostaviksi ja sellaisiksi, että niitä voi esitellä toisille. Omat virheet voi muuttaa viehättävyyksiksi tai vain unohtaa. Kertoa valkoisia valheita itselleen.

Minä haluaisin oppia elämään, en vain katsella sitä kaukaa ja pukea sitten sanoiksi, uusiin vaatteisiin.

pidä liekkis

Haluaisin kulkea kapeilla kujilla. Haluaisin puhua jonkun asian puolesta. Huutaa ja kirota jos täytyy. Haluaisin suudella kiihkeästi pitkissä jonoissa ja ärsyttää niitä, jotka seisovat takanani. Haluaisin tanssia sydämeni kyllyydestä, hyppiä niin että hiki valuu pitkin kaulaa ja laulaa mukana espanjaksi. Olla välittämättä siitä, miten jalkoihin sattuu ja joku heittää kaljat päälle. Haluaisin ymmärtää kaikki vitsit, joita täällä kerrotaan.

Haluaisin valvoa aamuun asti ja mennä ja tulla niin kuin haluan. Ottaa mukaan toisia huolettomia. Haluaisin olla kevyempi; vähän ilmaa maan päälle. Helpompi ja iloisempi. Huoleton ja huolimaton.

Haluaisin olla onnellinen tästä. Nyt. Ja sitten toisaalla, onnellinen siitäkin. Silloin. Haluaisin osata päästää irti ja pitää kiinni.

Haluaisin jonkun, joka olisi täällä, jakaisi nämä huoneet ja ruuhkaiset lähiöjunat ja väentungokset ja liian kalliit vuokrat ja ravintolat ja typerät säännöt ja vaikeat sanat. Jonkun, joka kävelisi kanssani monumentilta toiselle tai sitten jonnekin ihan muualle, pois, koska minä riittäisin ilman monumenttejakin. Veisi minut sitten maailman ääriin. Ja sitten kotiin.

Jonkun, joka olisi koti. Koti ei ole täällä eikä siellä, jos kukaan ei odota. Koti on vain jossain toisessa, koska minuun se ei mahdu.

tuhka ei oo mittää

Suomalaisena ei ole ihan yksinkertaista olla. Olen jo rikkonut monta stereotypiaa; minun vuokseni yksi pariisinespanjalainen vuokranantaja ei enää usko, että suomalaiset ovat luotettavia. Kun tänään raivosin espanjalaisille ja italialaisille silkalla ranskalla täysin mitättömästä asiasta, kukaan ei kai enää uskonut, että suomalaiset ovat hillittyjä, tunteettomia ja ilmeettömiä. Suomalainen kurssikaverini on aina myöhässä ja eilen illalla, kun istuimme kanaalin rannassa muiden eurooppalaisnuorten kanssa, me suomalaiset olimme ainoita, jotka eivät juoneet mitään.

Kuitenkaan ei ole helppoa olla se, joka ei saa sanaa suustaan. Se, joka ei uskalla katsoa tuntemattomia silmiin ja jolle vieno hymy on jo suuri saavutus. Se, joka ei osaa tehdä tuttavuutta, puhua tyhjää ja laukaista tunnelmaa nokkelilla pikku heitoilla. Se, joka ei ymmärrä, mitä eroa on faktoilla ja tunteilla, koska Suomessa ja suomessa, niissä on pelkkiä faktoja.

Ranskaa täällä on pakko puhua. Se pelotti ensin, mutta nyt se tulee kuin luonnostaan. Usein väärin ja huonolla aksentilla, mutta ainakaan en jää sanattomaksi.

Kunpa vielä oppisin muutenkin sellaiseksi. Kunpa oppisin sanomaan. Pyytämään ja tekemään itseni tietyksi, nähdyksi.

maailmannainen

Minusta olisi ihanaa olla se tyttö, joka lähtee Pariisiin ja sanoo olevansa onnellinen. Se, joka lähtee takki auki, pää pystyssä ja viheltää matkallaan. Se joka uskaltaa lähteä, vaikka ei tiedä, missä asuu ensi viikolla. Se, jolla on vain matkalaukku mukanaan.

Minusta olisi ihanaa olla se tyttö, mutta en tiedä, onko minusta siihen. Pystynkö sellaiseen. Jaksanko tätä. Tämä on pelottavaa. Yksin ja ilman tuttuja. Ilman, että tiedän, miten asiat kuuluu tehdä. Pelottavaa soittaa vieraille ihmisille, jotka puhuvat vierasta kieltä ja nauravat minut pihalle, kun näytän pelkkää opintotukitodistusta. Pelottavaa maksaa vuokraa jollekin tuntemattomalle, ilman, että saa välttämättä mitään sopimusta tai minkäänlaista paperia siitä, mitä ja kenelle maksaa. Pelottavaa muuttaa samaan asuntoon jonkun tuntemattoman kanssa, ilman, että tietää pääsevänsä pois koska tahansa.

Minä haluaisin olla kiinnostava, houkutteleva, avoin ja iloinen. Mutta ranskantunnillakin meinaan purskahtaa itkuun, kun taivutan sanan väärin ja opettaja on liian ranskalainen. Olen melkein vanhin koko ryhmästä ja silti pelkään kuin pikkutyttö. Minä haluaisin loistaa ja säkenöidä, ja niin kauan kunnes tulin tänne, saatoin kuvitella, että voisin muuttua sellaiseksi kuin taikaiskusta. Mut se ei olekaan niin.

Minä en haluaisi luovuttaa. Minä en aio luovuttaa. Aion purra hammasta viimeiseen asti. Taistella. Combattre.

Mutta sitten, aina välillä, minä haluaisin vain luovuttaa. Olla armollinen itselleni. Antaa itseni olla rauhassa. Jossain turvallisessa paikassa. Täällä on helppo kuvitella, että sellainen on olemassa. Siellä jossakin.

hengissa

En oikein osaa sanoa viela mitaan. Istun nettikahvilassa ja joudun kirjoittamaan ilman skandeja. Asun hostellissa ja elan valipaloilla. Asuntoasia taitaa kylla olla jo selviamassa, ainakin jotenkin. Tanaan pitaisi uskaltautua ensimmaista kertaa yliopistolle. En kylla tieda, loydanko oikeaa paikkaa ja onko oikea henkilo paikalla. Koska tama on Ranska, luultavasti asiat eivat onnistu niin helpolla, ensimmaisella kerralla.

Juttelin yhden hollantilaistuneen venalaistyton kanssa hostellilla. Han sanoi, ettei enaa edes halua puhua ranskaa. Han ei edes halua ymmartaa tai tulla ymmarretyksi. Valilla minullakin on sellainen olo. Tanaan menin ensimmaista kertaa elamassani vapaaehtoisesti Starbucksille, koska halusin jotain ei-ranskalaista. Puhuin hostellissa englantia, vaikka se onkin tyhmaa. Melkein halusin nayttaa turistille.

Tiedan, etta tama helpottaa, kun vahan aikaa kuluu. Ehka. Nyt on mennyt vasta kolme paivaa ja kyllahan mina tiesin, ettei tama ole yksinkertaista. Siksi mina tanne halusinkin. Mutta se vaatii paljon, etta saan itseni pakotettua erilaiseksi kuin oikeasti olen. Sellaiseksi, joka ehka haluaisin olla. Tai jollainen pitaisi olla selvitakseen elamasta ehjana. Jos se edes on mahdollista.

Taalla kuitenkin ollaan, hengissa ja ainakin paallisin puolin ehjana. Ehka viela keksin jotain sanottavaakin.